lauantai 20. tammikuuta 2018

Tammikuun touhuja

20.1.2018

Täksi vuodeksi oli toiveissa se pitkän ja aurinkoisen kesän lisäksi leppoisia lenkkejä. Alku on ainakin ollut kohtalaisen lupaava, vaikka vuoden ensimmäinen lenkki menikin myrskytuulen(kin) takia pörheltämiseksi. Hauskaa, miten 3-vuotias Villinen on ajolenkillä hyvin paljon samanlainen kuin emänsä aikanaan. Autot on tilanteesta riippuen vähän arveluttavia tai ihan ookoo. Lumimörkö (tykkylumen alle jäänyt pieni pensas metsässä) tai lentoon lehahtava lohikäärme (pikkulintu, sanoisi joku, joka ei asioista mistään mitään tiedä), niitä me kytätään.

No, autot on autoja ja se on varma, mutta kuka tietää mikä se nopeasti näkökentässä vilahtava juttu on. Puhumattakaan niistä hiljaa paikoillaan vaanivista epäilyttävistä asioista. Kivistä, kannoista ja kuopista tiessä. Tosin Villis on mestari näkemään kuoppia sielläkin, missä niitä ei ole. Ei siksi, että ne olisivat pelottavia, vaan siksi, että syksyllä lätäkköön ennakkoluulottomasti loiskuttamalla sai nameja. Vähän niin kuin postilaatikotkin. Ei pelottavia ensinkään, mutta pakko niiden kohdalla on pysähtyä. Tökkäämään laatikoita turvalla, ja sitten tomerana namipalkkiota hakemaan.

12.1.2018

12.1.2018

20.1.2018

Kahdelle viimeisimmälle ajolenkille saatiin kamera/turvamies mukaan, ja pupu ei mennyt pöksyyn ihan yhtä vikkelästi. Ei ainakaan tänään, kun alkumatkasta liikkua ei olisi voinut millään. Muutamalla viimeisimmällä kävelylenkillä Villis on pysähtynyt yhteen tiettyyn paikkaan vessatauolle, ja nytkin käsijarru hirtti kiinni juuri siinä samaisessa kohdassa. Häntä pystyssä ja koivet ristissä sitä sitten seisoskeltiin, kokeiltiin muutama askel ja todettiin, ettei voi liikkua. Jos narun päässä pissaaminen on vaikeaa, niin vasta se onkin aisojen välissä. Mahdotonta. Sama homma oli ongelmana vuosi sitten, kun jostain syystä hirveä kushätä iskee saman tien, kun laitetaan valjaat niskaan ja kärryt perään. Vaikeaa olla tammahevonen. 

Vaan niin sitä sitten lenkkiä jatkettiin. Autokin tuli pitkästä aikaa ajelulla vastaan, harvinaista herkkua. Onneksi niitä on kohdattu kävelylenkeillä sentään. Yhdellekin talutuslenkille lähdettiin lumimyrskyn jälkeen, ja se vasta jännää olikin, kun naapuripihoissa liikkui lumitöiden parissa ihmisiä. Ihmisiä!

20.1.2018

20.1.2018

20.1.2018

20.1.2018

Jos pihojaan lapioivat ja kolaavat ihmiset onkin hirvityksen kauhistus metsäläishevoselle, ei kaikki uudehkot asiat onneksi ole. Nyt alkaneella kolmivuotiskaudella ajankohtaiseksi tulee Villiksenkin totuttaminen ratsastajaan, jos ei ratsutuskin. Kiire meillä ei ole, eikä varsinaisen selkään nousemisen, saati ratsastamisen aika ole vielä, mutta muita hommia on jo vähän harjoiteltu.

Tasajalkaloikkia kädet varsan selän päällä, ensin ilman satulaa, sittemmin satulan kanssa. Villiksen joululahjapaketista paljastui nimittäin satula, varsan suureksi pettymykseksi. Kaikkea ne keksii, ihmiset.

17.1.2018

17.1.2018

17.1.2018

Keskiviikkona Villis sai satulansa ensimmäistä kertaa selkäänsä. Eihän se sinänsä ole uusi juttu valjaisiin tottuneelle hevoselle, ei vaikka akka pudottelisikin satulointitilanteessa vyöt ja muut romppeet kilinällä ja kolinalla katoksen lattialle. Vähän soviteltiin kenkää jalustimeenkin siinä vierellä hyppiessä.

Ei taida olla tarpeen (taas) ihmetellä sitä, miten nopeasti aika oikein kuluukaan... Pakko oli silti kaivella arkistoista pari kuvaa viime vuosilta.

21.1.2015

25.1.2016

Viena tukevasti tiineenä 21.1.2015

Villis kolmevee 19.1.2018

19.1.2018

Tammikuun viralliset kasvukuvat tietenkin kanssa:

1-vuotias Villiäinen 18.1.2016

2-vuotias 18.1.2017

3-vuotias, edelleen yhtä pörröinen Villis 19.1.2018

Ja sitten se yksi kaikkein parhain Villis-kuva, kahden vuoden takaa. Niin ihana ja pörröinen mini-Villis!

18.1.2016

P.S. Jälkeenpäin piti vaihtaa kaikkiin uusiin kuviin oikea vuosiluku. Onhan tässä taas reilut 11 kuukautta aikaa opetella oikeaa vuosilukua!

4 kommenttia:

  1. Mä olin tänään tallilla saman ihmetyksen edessä. Siis mihin se pieni varsa on kadonnut, ihmeteltiin kaverin kanssa, kun Elkku seisoi käytävällä äitinsä satula selässä ja todettiin sen olevan sille sopiva. Kun hevosen viereen meni seisomaan, tuntui satulakin olevan niin kovin korkealla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elviira tuntui vielä astetta suuremmalta sillon joulun alla, entä tämä oma pieni ja pyöreä. :D Ensimmäinen riimu on kuin leluhevosen, nyt uusin riimu olikin pientä X-full kokoa, eikä yhtään liian suuri... Oudointa on kuitenkin ehkä se, että olisi jo ihan ok astuttaakin nämä nuoret tulevana kesänä. Orikuvastoa odotellessa...? Vienan emä oli muuten nelivuotias varsoessaan ensimmäisen jälkeläisensä, meidän Vienan. Varma keväänmerkki siis taas, varsakuume. :D

      Poista
    2. Pakko kommentoida tähän varsakuume-asiaan, että miulla se varsakuume vasta onkin. Oma tammani teloi jalkansa tässä taannoin niin, että vaikka kuntoutuikin hyvin niin sillä ei enää ratsastaa viittis. Sitten iski päähän ajatus: varsa varsa varsa! Ehkä parin kolmen vuoden päästä, mutta tiiän ettei vielä ole missään nimessä mahollist. Mut olenhan mie löytäny itteni istumassa, toisessa kädessä puhelin ja toisessa sopivan oriin omistajan numero...
      Kesän ja kevään ns. sesonkiaika on kamalinta, pitäisi vaan maltaa oottaa. =D

      Poista
    3. No mut... Eihän se ole ollenkaan varmaa, että tiinehtyykö edes heti, niin ainahan sitä voi varmuuden varoiksi aloittaa vähän aiemmin. ;) Kevät ja kesä ja Orikuvasto, siinä ne pahimmat tämän taudin kannalta. Meillä vanhin tamma tuli 18-vuotiaaksi, sen kanssa on vähän nyt tai ei enää koskaan tilanne menossa. Siksi polttelee kovasti. Varsinkin, kun suosikkiorini ovat jo reilusti kolmannella kymmenellään! Onneksi joitakin nuoria sopivan oloisiakin löytyy, saa tämän nuoremman emäänsä ehkä aavistuksen paremman astuttaa *sitten joskus*. Jos tähtien asento pysyy suotuisana. :D Tsemppiä kevääseen!

      Poista