sunnuntai 14. elokuuta 2016

Suin päin syksyyn

9.8.2016

Ei tuntunut enää kevyeltä kesäsateelta, kun toista vuorokautta vihmoi vettä taivaalta taukoamatta. Vilukissa-Viena oli jo ihan kylmissään, vaikka aamupäivä olikin oltu sateelta suojassa pihaton katon alla. Laiduntamista ei syksyinen satelukaan silti haittaa, loimia niskaan ja laitumelle nauttimaan niistä harvoista päivistä, kun ötököistä ei ole ollenkaan kiusaa!

Keväällä bongailtiin varmoja kesänmerkkejä, nyt ilmassa on niin paljon syksyä, että kesästä ei voi oikein hyvällä tahdollakaan puhua. Ja maassa kuin puissakin, ruska-aika alkaa olla aluillaan. Iltojen pimetessä on pitänyt etsiä otsavalokin kesäsäilöstä, ja lämpötilan ollessa alle 10 astetta ei kukaan ole ihmetellyt, miten voikin käyttää villasukkia "kesällä".

Satumainen iltahetki 7.8.2016.


Aurinkoinen alkusyksy on hevosenomistajan parasta aikaa, mutta märästä ja pimeästä loppusyksystä - jota voi huonolla tuurilla jatkua jouluun asti - tuskin tykkää kukaan. Pientä syysstressiä meinaa pukata päälle, kesän kuvitteellinen tee nämä -lista lojuu yhä koskemattomana, samoin kuin kaikki syksyn kuraiset sadeloimetkin omassa läjässään tallissa. Talven heinät on sovittuna, eli sen osalta ei stressata (onneksi) tarvitse. Ensi kuussa pitäisi yksi hevonen saada vieraalle tallipaikalle joksikin viikoksi ja toinen saatella viimeiselle matkalleen. Suurten muutosten syksy.

Syksyltä tuoksuu, tuumaa Villis. 9.8.2016



Mutta tätä se on, hevosenomistajuus, ei aina pelkkää onnea ja iloa, vaikka niiden hetkien kantavalla voimalla tätä varmaan jaksaakin. Ja Villiksen aurinkoisen tervehdyshirnahduksen voimin, sillä alkaa paras aamu.




On se silti, aivan oma ja ihana tunnelmansa, pimenevissä illoissa, auringonlaskuissa ja viileissä öissä. Kieltämättä syksystä tulee aina vähän haikea tunne, luonto valmistautuu tulevaan talveen ja ne muuttolinnut, joita kovasti keväällä odoteltiin, tekevät vähitellen lähtöä etelään. Joitakin asioita kesästä sen sijaan ei jää ikävä, hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä... 



Huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Villitti sai oman bloginsa. Sitä seurasi se, että neljä vuotias Kavioiden kopsetta & koparoiden naksetta -hevos- ja poroblogi tuli tiensä päähän. Tätä päätöstä ei ole tarvinnut katua hetkeäkään. Blogi-innostuksen alamaissa tekisi mieli heittää hanskat tiskiin koko blogimaailman kanssa, mutta onhan silti enemmän kuin ihanaa, että Villitin ensimmäinen vuosi on täällä tallessa. Tarkemmassa tallessa kuin omistajakasvattajan pääkopassa, sinne ei mikään juttu tunnu tarttuvan oikein pitkäksi aikaa...

"Nurina siitä, miten blogista tuli kertaheitolla tosi tylsä ja miten jatkuva varsakuvien postaaminen vallan ärsytti antoi omaa vauhditustaan pidemmän aikaa muhineelle idealle, laittaa hevos- ja poroaiheinen blogi jäähylle ja keskittyä siihen, mikä vielä blogissa kiinnostavaa oli - varsakuviin ja -kuulumisiin. Villitin oma blogi tulee päivittymään ahkerasti ja varsan touhuja seuraillaan tuttuun tapaan kuvapainotteisesti, blogi on perustettu lähinnä päiväkirjaksi, muistoksi ja ihan omaksi iloksi Violan ensimmäisistä askelista alkaen."

Ihana pikku-Viola 15.8.2015

Vuotta myöhemmin, Viena ja Vienan kopio 9.8.2016

<3

Pidetty on, mitä luvattiin, kuvapäiväkirjahan tästä blogista tuli. Viime aikoina harmillisen huonosti päivittyvä ja laidunkuvilla kannesta kanteen täyttyvä, mutta silti. Voisi melkein kuvitella, että päivitystahti piristyy syksyn ja ajo-opetuksen edetessä, vaan mistäpä näitä tietää.

Ja mitäkö ajo-opetuksen etenemiseen kuuluu? Ei oikein mitään. Villiksen reviiriä on laajennettu talutuslenkein pellonkin suuntaan, niin päivänvalolla kuin otsavalon valokeilassakin, mutta valjaat on vielä jätetty valjastuskatokselle. Villis on käyttäytynyt esimerkillisen hyvin. Eilen soviteltiin sadetakkia, joka on viimeksi ollut käytössä kevätsateissa, ja pienen, mutta pitkän suomenhevosen kankut peittyvät juuri ja juuri 145 -kokoisen loimen helman alle. Toisesta mahavyöstä sai avata solmun ja jalkalenkkejä löysätä, eikä loimen alareunakaan lepattanut enää ihan polvissa asti. Vuodessa pienestä varsasta on kasvanut pieni hevonen!

Villis kahden kuukauden iässä. Tulipunaista tukkaa on ikävä! 14.8.2015

Hevosen näköinen - ja melkein kokoinen - Villis, joka kopioi värinsäkin emältään. 9.8.2016

17 kommenttia:

  1. Teilläkin on ollut loimien sovitusta ohjelmassa :) Syksyyn valmistautumista sekin.
    Meilläkin ajokoulutus on vaiheessa, ihan siitä syystä, että niitä apukäsiä ei ole juuri saatavilla. Ohjasajohommia treenaisin mielelläni, mutta yksin alkeitten opettaminen on hitusen haastavaa. Mutta talvella on päästävä viimeistään siihen vaiheeseen, että kärryt saadaan perään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, varsalle isojen hevosten loimea pukiessa tuntuu hassulta, että vuosi sitten sama tyyppi lainasi talon pienintä loimea shettiskaveriltaan. :D

      Ja totta tuokin, apukäsistä on pulaa täälläkin... Ihan kuka vaan kun ei kelpaa ajo-opetukseen kaveriksi, meillä on isäntä hevosille allerginen siinä määrin, että varsan kärryille sitä ei taida saada lahjottua millään. Ensimmäisille ajolenkeille kun olisi ihan kiva se ylimääräinen taluttaja tilanteen tulle käsillä... No, näillä mennään. :) Violalla ei ole valjaat tainneet huhtikuun jälkeen olla kertaakaan päällä edes, teillä on hommat hyvällä mallilla!

      Poista
  2. Kuka hevosista lähtee taivaslaitumille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakas ruunani Nestori. Hirmuisesti harmittaa, mutta kaikki eivät valitettavasti kotiinkaan mahdu. Näin on hyvä, pääsee ruuna varmasti hyvään ja pysyvään paikkaan.

      Poista
  3. Sehän on juuri ehdottomasti ihaninta, kun on oikeasti tallessa muistoja menneiltä vuosilta. Varsinkin kun nuo pikkuiset kasvavat sellaista vauhtia, että ei muuten meinaa perässä pysyä. Ole viikko pois tallilta ja ihmeitä on tapahtunut :D Tosin teillä alkaa ehkä kovin kasvuvauhti olla jo takana, mutta varmasti kun vertaa taas vuoden päästä tämän hetken Villikseen, niin kehitystä on tapahtunut :)

    Paljon vaan ajo-opetuspäivyriä ja kuvia syksyn aikana. Meillä tarvitaan paljon vinkkejä ja kokemuksia, sillä ensi vuonna on ajatus opettaa tuo oma pikkupoika ajolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin katselemassa Fasun kuvia blogistasi, ja äkkiä siitäkin pikkuvarsasta tuli niin hevosen näköinen nuori mies. :D Samalla ihanaa ja samalla hiukan harmi, pikkuvarsa-ajat vilahtavat ohi kyllä turhan nopeasti... :)

      Ajatuskin ajo-opetuksesta saa sellaisen positiivisen jännityksen aikaan, ihan hullua, että kohta oikeasti pääsee Villitin kärryille istumaan! :D Kuvien saamisessa oma muttansa on se, että ainoat apukädet ovat luultavasti hyvinkin tarpeen varsan kanssa, mutta eiköhän jossain vaiheessa ajokuviakin saada... Toivottavasti! :D Myönnetään, että kävi mielessä jo kesällä, että jospa veisikin Villiksen ammattilaiselle ajo-oppeja hakemaan, kun Vilman kanssa aikanaan oli ihan itsestään selvää, että itse opetetaan. Fiksun oloinen tyyppi se on toki tämäkin, mutta aika säpäkkää mallia. Eihän sitä toki tiedä, miten hyvin ajo-opetushommat sitten etenevätkään, ainakin lenkillä maisemat vaihtuu, toisin kuin Vilman kanssa... :D

      Poista
  4. Syksy on kovin ankeaa aikaa. Kun katsoo ikkunasta, tulee väkisinkin ajateltua, että parin kuukauden päästä siellä ei enää näe mitään muuta kuin pimeyttä. Seuraava valoisampi etappi alkaa kun lumet tulee, mutta kun nekin, ainakin täällä missä minä asun, tuntuu tulevan vasta tammikuussa, joka vuosi myöhemmin ja myöhemmin. Sitä ennen pitää kärvistellä rännässä...
    Mutta onneksi meillä on nämä karvaiset keverit, jotka väkisinkin tuovat silloin tällöin hymyn huulille. Sulla on Villis, ja meillä on blogi josta voidaan lukea mitä Villikselle kuuluu. :)
    ~Ilona

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan aika elävästi, että ensimmäisenä syksynä hevosten kanssa (eli ... 2009) ensilumi sateli jo syyskuussa! Toki pysyvään lumipeitteeseen meni pidempi tovi, mutta tuntuu ainakin, että ne ensimmäiset talvet olivat ihan oikeita talvia, eikä ollut sellaista joulukuuhun asti jatkuvaa kura- ja jäätikköaikaa, niin kuin nyt tuntuu viime vuosina olleen. Se on kaikkein surkeinta aikaa...

      Kiitos Ilona tästäkin ihanasta kommentista! :)

      Poista
  5. Ihana kuulla taas porukan kuulumisia. Mutta kuka on lähdössä viimeiselle matkalöe, onko se nestori? :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se Nestori on. Etsin alkuun ruunalle uutta pitkäaikaista ylläpitopaikkaa, kun tuli tieto, että nykyiseen paikkaan Nestori ei enää voi jäädä. Löysinkin, piti olla hyvä loppuelämän koti, tuntui suorastaan ihmeeltä ja liiankin hyvältä ollakseen totta. Ja sitä se sitten olikin. :/ Ei voi mitään.

      Parempi tietenkin näin, kuin niin, että Nestori olisi ehtinyt taas muuttaa ja sitten olisi taas kerran paikkaa vailla. Kotiin ottaisin, jos voisin. Myyminen ei taas ole ollenkaan vaihtoehto. Tässä olisi ollut vielä vuosiksi leppoisa tätikuljetin oikeaan kotiin, mutta sellaista ei vain ollut. Ei huono vaihtoehto tietenkään tämäkään, mutta niin kovin lopullinen.

      Poista
  6. Ihania kuvia! Paljonko Violalla onkaan jo säkää, näyttää suht korkealle jo nyt :)?
    Onko mulla jäänyt jostain lukematta vai kuka lähtee viimeiselle matkalleen? Harmittavaahan tuollainen aina on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi! Mitähän tuo olisi, ehkä 140-145 cm säältään, takaa varmaan vähän enemmän. Kotimittaus ei kovin varmaa tulosta anna, mutta muistelisin, että yli 140 cm mitattiin keväällä. :) Syksyllä selvinnee, jos ja toivottavasti kun varsanäyttelyyn lähdetään.

      Ylemmistä kommenteista löytyy vastaus. Vähän puskista tuli itsellenikin tämä päätös, vaikka onhan siitä ollut puhetta jo hyvän tovin. Nestorin saadessani edelliselle omistajalle lupasin, että Nestori ei meiltä kiertoon lähde. Ylläpitoon antaminen on vähän jo tämän lupauksen kiertämistä, eikä ihan oikein hevosenkaan kannalta, varsinkaan jos huonolla tuurilla uusi paikka on viikkojen tai kuukausien käväisy. Ensimmäinen omista hevosistani, jonka kohdalla joudun tämän ratkaisun eteen. Hillittömän rankkaa ja surullista, tuntuu yhdessä hetkessä äärimmäisen väärältä, toisessa ainoalta oikealta ratkaisulta. Monet itkut on ehditty jo itkeä, ja monet on edessä. Sama päätös on edessä myös kahden vanhemman suomenhevostamman kanssa sitten, kun niistä joskus - toivottavasti vuosien päästä - pitää luopua. Maisan ja Villiksen voisin kuvitella myyväni, jos niistä joskus on pakko luopua.

      Poista
  7. Voi harmi tuo nestorin tilanne, meiltä se olisi saanut loppuelämän kodin mutta aika ei riitä kolmelle :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja näitä kommentteja, näitä on suorastaan ropissut. "Meiltä se saisi loppuiäkseen kodin, MUTTA...". Lohduttavaa? No ei.

      Poista
    2. Eihän se varmaan lohduta ei ja en pahalla tarkoittanut todellakaan. Eipähän joudu nyt ainakaan enää kotia vaihtamaan, ei se hevonen siitä kärsi. Tarpeeksi monta omaa saattanut viimeiselle matkalle. Voimia joka tapauksessa.

      Poista
    3. Todellakin, ainakin tietää, että kaverin ei enää tarvitse muuttaa ja opettaa uusia ihmisiä omille tavoilleen. Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut, pahoittelen siis ärsyyntynyttä vastaustani.

      Poista
    4. Ei mitään, ymmärrän hyvin!

      Poista