lauantai 30. heinäkuuta 2016

Mitäkö kuuluu?

Edellisestä kerrasta, kun Villiksen blogiin päivitettiin mitään muuta kuin läjä kuvia, lienee jo ihan hyvänlainen tovi. Kesä on kyllä ollutkin lähinnä sitä samaa, laitumella hengailua, aurinkoisia päiviä, sumuisia öitä, joku sadepäiväkin taisi olla, mutta ne on ehtinyt jo pitkän helteisen jakson aikana unohtua. Lämmintä on riittänyt, ja siitä onkin nautittu täysin siemauksin!

Villitti on kesän ajan ollut lähinnä villihevonen. Kolmea hevosta laitumen ja pihattotarhan välillä kuskatessa on ollut helpoin laskea nuorimmainen vapaaksi kirmailemaan, se suunnilleen seurailee vanhempia tammoja aitauksesta toiseen. Välillä on reenailtu jalkojen pesua, ja päästy siinä sille asteelle, että etujalat voi pestä jo ihan huoletta, takajalkojakin kestää vähän kastella letkulla. Alkupistehän oli - talven aiheuttaman muistinmenetyksen jälkeen - se, että Villitin viereen ei voinut laskea letkusta vettä ilman, että varsa yritti pöristen poistua paikalta. Kamalaa märkää vettä. Hyvin jäi mieleen myös se, että vesisaaveja letkulla täytettäessä lähelle hiippaillut varsa sai aina ruohonkorsia aidan toiselta puolelta, ja jos niitä kaivattuja korsia ei nyt kuulu, poimitaan letku saavista suuhun. 

Villimurunen. Laidunpäivän jälkeen ilta-auringossa pihaton oviaukolla. Sievänaamainen hevosenalku. <3

Sitten se kavioiden vuoluhomma, mitä on harjoiteltu kesän aikana... Laiskasti. Kavioiden nostelu ja puhdistus onnistuu tarhassakin, ja kengittäjän vierailun lähestyessä piti ottaa sellainen tehotreenijakso katoksella seisomisen ja kavioiden vuolun kanssa. Ensimmäiset kerrat sujuivat ehkä vahingossa aivan loistavasti, varsa oli rento ja koipia sai "vuolla" kaikenlaisilla harjapakista löytyneillä välineillä. Sitten tuli se kerta, kun vanhemmat ja viisaammat(?) tammat päättelivät Villitin päässeen yksin laitumelle, ja huusivat suurta vääryyttä tarhasta. Siitäkös varsa sitten hätääntyi, mutsi ja paras kaveri huusivat tarhan portilla kuorossa, ja itsellä piti muka seistä kiltisti katoksella naruissa. Ja samalla kannatella koipia ylhäällä, kun hullu ihminen naputteli kavionpohjia. Huudeltiin sitten puolin ja toisin, Villis vastaili hädissään mutsille ja oli sitä mieltä, että katoksella seisomisessa oli äkkiä jotain kovin vaarallista.

Parhaat kaverukset. Villis seisoo ylempänä kuivikkeilla, ja näyttää siksi niin kovin suurelta.


<3

Ja koska sillä mainitulla hullulla hevostädillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hätääntynyt varsa pitäisi välittömästi palauttaa kavereiden luokse tarhaan, tai vähintään nurmikolle ruohoa syömään, jatkettiin harjailuhommissa niin kauan, että Villis rauhoittui. Sitten siirryttiin nurmikolle laiduntamaan, eikä yllättäen isojen huutelut vaikuttaneet Villiksen mielialaan enää pätkän vertaa.

Totta kai viime hetken kokeilut siitä, miten vuoluhommat sujuvat jo oikein hyvin, tehdään edellisenä iltana ennen kengittäjän tuloa. Siitä oikein hyvästä voi sitten olla montaakin mieltä. Takakaviota siinä puhdistettaessa Villis pompahteli pari askelta taaksepäin niin, että narut kiristyivät, ja kiskaisi upouuden Finn-Tackin nahkariimunsa kappaleiksi. Onnettomien sattumien summa ei tietenkään loppunut varsan karkaamiseen, vaan siinä hötäkässä se onnistui hakemaan tasapainoaan takajalan pieni ja sievä kavio omistajansa jalkapöydän päällä. Punaisista Hai -saappaista ei ollut turvakengiksi, ja salamannopean varsan pyydystyksen sijaan oli pakko loikkia jalkapuolena hiukan sivummalle nielemään kirosanat ja kyyneleet, kun villivarsa Villitti kirmasi parin metrin päähän syömään. Sapetti. Jo katsellessa sitä taattua meksikolaista laatua olevaa nahkariimua, joka jälleen kerran tuotti pettymyksen.

Komeasti kiiltelee! Nyt vaihdetaankin jo astetta paksumpaan turkkiin. Talvi tulee.



Vaan ei auta itku markkinoilla, eikä varsinkaan varsaa (huonoille tavoille) opettaessa. Seuraava riimu kestävyystestiin ja villihevosvarsaa metsästämään. Onneksi Villis ei pitänyt hullua akkaa syypäänä äskeiseen välikohtaukseen, vaan antoi kiinni normaaliin tapaan ja palautui nikottelematta parin metrin matkan takaisin katokselle. Tällä kertaa oltiin vähän vahingosta viisastuneita, eikä varsaa enää sidottu kahta puolta kiinni, vaan toiselle puolelle riimuun viriteltiin pitkä köysi, joka ylsi kiinnitysrenkaan kautta käteen. Näin oli vähän pelivaraa jos kun Villis toistaisi peruuttaen pakoon -suunnitelmaansa.

Kavioiden nostelun sijaan harjoiteltiin sitten niskaan tulevaan paineeseen myötäämistä, jonka piti olla Villitille ihan tuttu juttu. Sitten, kun kiristyviä naruja vaistomaisesti löysättiin - ei kiskomalla miljoonaa taaksepäin ja rikkomalla kaikki välineet - askeleella eteenpäin, kokeiltiin kavioiden nostelua. Onnistuneen suorituksen jälkeen Villis pääsi kehujen kera takaisin tarhaan. "Onnistunut suoritus" ei ihan ollut sopiva sanapari kuvailemaan tätä harjoituskertaa, ja varsan karkuretki valjastuskatokselta harmitti tietenkin hirveästi. Harmitti ja hirvitti - minkälaista käytöstä olisikaan odotettavissa kengittäjän kaartaessa pihaan...

Kelpaa metsälaidunnusta kuvata päivänvalollakin! Pajuilla herkutellaan edelleen, Villiksen suosikki ensimmäisiltä viikoilta asti.


Seuraa, johtaja.

Ihan sellaiseen suoritukseen ei kehdannut hommaa jättää ennen kengittäjän tuloa, vaan myöhään illalla otettiin vielä ne oikeasti viime hetken harjoitukset. Yritys pujottaa turvonnut jalka vähän paremmin osumilta suojaaviin kenkiin ei tuottanut kuin kipua, joten punaiset kumisaappaat jalkaan ja menoksi. Villiksen aina yhtä iloinen asenne ei kokenut kolausta, joten katoksellekin käppäiltiin ihan mielellään. Köysi kiinnityskoukun kautta käteen ja kavioita nostelemaan. Tällä kertaa kaverihevoset olivat hiiren hiljaa tarhassa, koska ne lahjottiin hiljaisiksi heinillä. Villiskin seisoi varsin rauhassa paikoillaan ja nosteli koipia kiltisti.

Sen vasemman takajalan, jonka kavionkuva koristaa jalkapöytää edelleen, kohdalla kieltämättä tuli varottua asettelemasta niitä kipeitä varpaita iskuetäisyydelle. Nopea kaikkien jalkojen nostelu, palkitseminen ja varsa muiden kanssa laitumelle ötökättömästä yöstä nauttimaan. Ja sitten peukut pystyyn, että seuraavan aamun kavioiden vuolu kengittäjän toimesta sujuisi edes hiukan paremmin kuin edellinen harjoituskerta...


Mutsi on ihan tyhmä. Mutsi ja murrosikäinen kakara, jossa ei ole edes yhtään äitinsä näköä!

Ei ihan yhtään.

Aamupäivän kavioiden vuoluun valmistauduttiin huonosti nukutun - tai hyvin valvotun - yön ja sen tuottamien silmäpussien, oikeasti tukevaa tekoa olevan Wahlstenin nahkariimun ja Red Bull -energiajuoman voimin. Kumisaappaat eivät ehkä ole ne sopivimmat jalkineet hellepäiväksi, mutta mikään muu kenkävalinta ei sopinut kosketusaralle ja turvonneelle jalalle. Mainittakoon, että turvakengät laitettiin ostoslistalle, tämänkin kesän hevostelut onkin hoidettu lähinnä kangastossut jalassa. Laidunyön rauhoittama villihevosenalku hiippaili katokselle hyvinkin uneliaan oloisena, ja jatkoi samaa torkkumistaan - lahjusheiniä laiskasti rouskutellen - koko kavioiden vuolemisen ajan. Yhtään kertaa se ei edes nykäissyt jalkoja, seistä napotti paikoillaan kuin vanha ruuna koko toimituksen ajan. Hermostuneesti kikattanut omistajatyyppi oli se, jota kavioiden vuolu jännitti ihan eniten. (Taas.)

Metsälaitumella kesänsä samoilleen Villitin kavioissa ei muuten juuri vuoltavaa ollutkaan. Asenteen, turkin tulipunaisen värin, pörröisen tukan, ja lähinnä koko muunkin ulkoisen olemuksensa lisäksi Villis on siis perinyt emältään myös harmillisen huonon kavioaineksen. Ajolenkkeilyjä varten pitänee siis joko laittaa varsalle ensimmäiset kenkänsä (Vilma sai kengät myös 1-vuotiaana, Maisa puki ensimmäiset kengät jalkoihinsa vasta 6-vuotiaana), tai tutustua hevosten lenkkarivalikoimaan. Nestorin kanssa suoritettu lenkkarikokeilu päättyi vähän huonoissa fiiliksissä, mutta varmaankin pienet ja sievän pyöreät kaviot sopivat bootsihommiinkin paremmin kuin pitkän ja kapean malliset. Käyttökin olisi toki vähän kevyempää.

Toistaiseksi toisiksi viimeistä hellepäivää fiilisteltiin näin. Loppukesän väreihin ei voisi tämän paremmin hevonen sopiakaan!

Villis tuumaa, että kaikkea se keksii.


Loppukesää ei sitten vietetä villihevosina. Valjaat roikkuvat valjaskatoksen seinällä käyttäjäänsä odottelemassa, kuolaimistakaan Villis ei ole kuullutkaan kevään jälkeen. Syksyllä katkaistaan napanuora lähes emänsä kokoisen tissittelijän ja äitihevosen väliltä, ja sitten suunnistetaan varsanäyttelyyn haukkuja hakemaan. Ainakin noin niin kuin teoriassa... Ehkä sitä kavioiden vuolua ja ennen kaikkea katoksella seisoskeluakin voisi myös harjoitella hieman.

Villis ja mutsi, selhvie ilta-auringossa.

Ni porkkanaa, oisko?

Sattumalta satumainen kittiputkiräpsy tyttöjen rapsutteluhetkestä.

Siispä... Jatketaan harjoituksia. Yleensä pikkuista Villittiä tulee katseltua hyvinkin sydämenkuvat silmissä, mutta sitä katokselle riimunsa jättänyttä villiä ja vapaata pikkuhevosta katsellessa ei vääntynyt se tutunlainen pöljä hymy naamalle. Ehkä sellainen itkeä vai nauraa, epätoivoinen tirskahdus. Viime hetken varmistelut jätettäneen ensi kerralla väliin, vaikka turvallista oli kyllä luottaa siihenkin, että sen huonommin ei ainakaan hirveän helposti voi mennä. Paitsi ehkä jos katokselta omatoimisesti livistänyt villi ja vapaa varsa juoksentelisi häntä suorana pitkin pihaa, potkaisten mennessään komean lommon kengittäjän auton kylkeen. Onneksi sellainen mielikuva ei ehtinyt hiipiä mieleen aamuyön pikkutunteina!

Murunen kukkaistyttö ja kesän (toinen ja) viimeinen kukkaseppele.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kesäyössä

Hetki ennen ja jälkeen auringonnousun, suu makeana mustikoista, ympärillä sumuisen kesäyön samettinen hiljaisuus. Hetkiä, jolloin ei voi olla kuin onnellinen.






















(Aurinko nousi 3:30. Voisi sitä lauantaiyönsä huonommassakin seurassa viettää!)

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Punaisten kuvien postaus

Mutsi ja kopio-otus.
 
Punaisia hevosia ja punaisia kuvia. Ei pelkästään tuoksu, vaan myös näyttää loppukesältä.

Eikä kesän loppu ole ainoastaan huono juttu, vaan hetken rauha hillittömältä ötökkähyökkäykseltä, ennen hirvikärpäsiä...

Pikkuruinen Villis-muru sen kuin kasvaa.

Facebook muistuttaa, että näin pieni ja sievä punatukka Villis oli vuosi sitten. 23.7.2015

Vielä pehmoisella varsakarvalla kauttaaltaan! 23.7.2015

Ja nyt ihan yhtäkkiä iso (ponikokoinen) hevonen jo...

Kuukauden päästä tulee vuosi siitä, kun Villis pääsi samaan laumaan Vilman ja Maisan kanssa. 29.8.2015

Ehkä Vilmakin miettii, että mihin se söpö pikkuhevonen katosi.

Vaikka söpöjä pikkuhevosia nämä on edelleen, molemmat! Parhaita kavereitakin.

Ja Viena kans, söpö pikkuheppa. Kesälookissaan, tervattuine jouhineen. (Ei ollenkaan samaa näköä tyttäressään...)

Ikinuori Viena täytti tänään 16 vuotta! Ensimmäisiä synttäreitä meillä vietettäessä tamma tuli 9-vuotiaaksi.

Yhdessä hujauksessa tämäkin varsa tulee aikuiseksi...

Ei liene vaikea arvata, minkä näköinen Villitistä tulee isona. Tai siis... Aikuisena.

Mutsi on kiva. (Kiva apu ötököiden karkottamisessa!)


Vilma ja Maisa kasvattavat kovasti jo pidempää turkkia, Villis pitää kiinni kesäkarvastaan.



Voisi melkein luulla, että Villitti kasvaa hiukan Vilmaa korkeammaksi, lautasilta ei korkeuseroa juurikaan enää ole.

Harvinainen hetki, jolloin turpa nousi ruohikosta. Pönäkkä punaturkkinen pikkuheppa.

Yleensä Villis viihtyy paremmin Vilman kanssa, eilen oli äitiäitiäitiäiti -päivä.

No jos vähän tänäänkin.

Välillä voi käydä pyytämässä rapsutuksia ihmistyypiltä. Ja tällä naamalla niitä saa, paljon!

Tyytyväinen pienten punaisten puttehevosten jengi.

Nuorena likkana Vienallakin oli vähän pidemmästi tukkaa. Saapa nähdä, millainen otsatöyhtö Villikselle tulee!