perjantai 27. marraskuuta 2015

Pienimmän punaisen päivä

Villis kyttäämässä poroja. Onhan jännää!

Viena-aiheisen hehkutuksen vastapainoksi vähän tuoreempaakin kuvamateriaalia blogin puolelle, nyt kun sitä olevinaan yhdeltä lähes aurinkoiselta päivältä on! Kuvaaminen vähässä valossa ja parhaimmillaankin kehnossa säässä ei ole oikein innostanut, varsinkaan kun kameraongelmaan ei vielä toistaiseksi ole löytynyt mieluisaa ratkaisua. Vaan toivon mukaan jo lähiaikoina saa jättää tämän ainaisen kamerasta valittamisen vähemmälle ja keskittyä pitkästä aikaa siihen valokuvaamisesta nauttimiseen!

Eilen yöheinien antamisen aikoihin oli vallan mielenkiintoinen keli, varsin navakka tuuli yhdistettynä sakeaan räntäsateeseen. Ei tarvinnut montaa minuuttia pönöttää paikoillaan myräkässä, kun oli valkoinen kuorrutus itselläkin. Maisuli oli mainion näköinen lumipanssarissaan, ja siinä missä Viena sijoitti häntänsä hyvin tarkasti tuulta päin, söi Maisa heiniään pahasta säästä välittämättä turpa tuulta päin. Ja sitä tavaraa tuli taivaalta sitä vauhtia, ettei omaa rintamasuuntaa kestänyt kääntää tuulta päin yhtään. Jos sillä hetkellä ei ihan tuntunut siltä, että olihan mukavaa, kun tuli jotain valkoista maahan asti, niin aamulla tuntui - kaikki se liukkaus oli peittynyt pitävähkön suojalumikerroksen alle, ja pitkästä aikaa uskalsi haaveillakaan Violan päästämistä kirmailemaan tarhan aitojen ulkopuolelle!

Tai siis... Syöpöttelemään tarhan aitojen ulkopuolelle. Mikäs sen mukavampaa!

Oli siellä niitä porojakin, jänniä otuksia. Muka eivät innostuneetkaan riehumaan kaverina, vaan ampaisivat karkuun!

Äitin tyttö ja äitin jalat... Ja ennen kaikkea äitin ruokahalu!

Kuvitelmat siitä, miten Viola säikähtäisi samalla aukealla olleita poroja ja ampaisisi kutakuinkin Kiinaan asti taakseen katsomatta, olivat ehkä hitusen naurattavia. Varsinkin kun todellisuus oli kovin erilainen, Viola katsoi, että jaahas, siellä on poroja, ja jatkoi syömistä. Toisaalta vähän turhanpäiväistä edes kuvitella mitään muuta, kun onhan noita sarvipäitä katseltu omasta aidasta jo jonkin aikaa, välillä ovat eksyneet samojen aitojenkin sisään epähuomiossa. Mitäpä niistä varsakaan välittäisi, kun lauma ympärillä ei korvaansa lotkauta. Silti ihan vähän taisin kuvitella, että riehumismielentilassa Viola olisi ottanut kimmokkeen poroista, kun siihen ei tarvita paljoa, tai oikeastaan mitään, mutta ei. Olkoonpa porot.

Valkoparta.

Tietää, että muksu alkaa olla jo aika suuri, kun saa hämärässä katsoa kahteen kertaan, että erottaa sen Vilmasta. :-D

Ja olihan niistä poroista sen verran hyötyäkin, että edes muutamassa kuvassa Viola oli kiinnostuneen näköinen!

Todellinen mielipide kameralle poseeraamisesta välittyy lähinnä tästä kuvasta...

Eikä ihan oikeasti ole vitsi se, miten Violan erottaminen Vilmasta käy aina vain hankalammaksi. Ei tarvita hirmuisen sakeaa räntäsadettakaan, vähän hämärää, ja aidan taakse parkkeerannut läsipää voisi olla kumpi vaan. Olkoonkin, että Vilma on parisenkymmentä senttiä korkeampi, puoli metriä pidempi ja kolmen Violan levyinen... Mutta ihan täydestä menee, kun alkaa oikein varsalle lepertelemään ja kesken lauseen huomaa, että sehän onkin Vill...ma.

Melkoinen pörröturkki jo!

Metsänpeikko Villis.

Piikeillä pistelleen tunnistajan käynnistä huolimatta vieraita ihmisiä kohtaan ollaan edelleen yhtä uteliaita ja luottavaisia!


Tiistaina kävin sivistämässä itseäni hevosten maastakäsittelykurssilla, kun sellainen täällä tuppukylässä kerran järjestettiin. Myönnetään, että mukana oli etukäteen valittu asenne ja kasa ennakko-oletuksia, mielipidekin oli jo vähän niin kuin muodostettu, päivän kurssittajaa ja hänen työskentelytapaansa näkemättä. Ja sittenhän se yllätys oli erittäin suuri ja hirmuisen positiivinen, kun tuntui, että tässähän on paljonkin järkeä. Maastakäsittely on ollut alusta asti aika isona osana omien hevosteni kanssa olemista ja tekemistä, mutta oletin vähän sieltä ja täältä poimittujen omien toimintatapojeni eroavan jotenkin huimasti kurssilla käytetyistä tavoista ja annetuista ohjeista. Eihän se sitten ollut ollenkaan sitä etukäteen odottamaani showmeininkiä, vaan kullekin kurssihevoselle löytyi omat hyödylliset harjoituksensa. Seuraavan kurssin varalle onkin sitten aivan erilaiset odotukset!

Vienan ja Vilman kanssa kokeiltiin pitkästä aikaa vähän erilaisiakin harjoituksia maastakäsin, ja on se vaan Vienan toimivuus aivan omaa luokkaansa. Vilman kanssa on kyllä paljon vähemmän tehtykin, eikä se ole aina ihan kartalla kaikesta muutenkaan. Vilman kanssa saataisiin varmasti paljon irti tällaiselta kurssilta, jos sitä joskus uskaltautuisi kotipihan ulkopuolelle... 

Punaturkkinen tyttö ja taustalla sitten niitä poroja.

Kuvan poro ei kylläkään liity - tämä on tuttu kaveri naapuriaitauksesta, Tuhkimon tämänvuotinen vasa Helinä!

Viola seikkaili ihan porojen aidan viereen, ja oli ihmeissään, kun aitauksessa ollut poro säikähti. Utelias tyyppi!


Iso muksu jo! Ja emäänsäkin pörröisempi.

Bonuksena pari kuvaa tasan neljän vuoden takaa. Siihen aikaan Viena ja Vilma eivät olleet ylimmät ystävät! 27.11.2011

Näistä lumista ei taida olla enää vähääkään jäljellä huomisen vesisateiden jälkeen, mutta ehkä se talvi sieltä lopulta kuitenkin tulee, joulukuun pitäisikin alkaa taas vähän talvisemmissa tunnelmissa. Ehtisihän siitä talvesta nauttia myöhemminkin, mutta näinä vuoden pimeimpinä viikkoina olisi vaan niin mukavaa, kun olisi pikkuisen pakkasta ja valkoinen maa! Auringonnousun ja -laskun väli on enää neljän ja puolen tunnin pituinen, ja päivä sen kuin jatkaa lyhenemistään vielä lähes kuukauden verran. Ja aivan käsittämättömältä tuntuu se, että vuoden viimeinen kuukausi alkaa jo tulevalla viikolla, vaikka vastahan tämäkin vuosi alkoi!

Jännä seurata, millainen Violan väri tulee olemaan. Kuvassa Vilman ensimmäisen talven turkkityyliä, nyt sekin on punainen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti