torstai 19. marraskuuta 2015

Kaksitoista kysymystä


Syksyllä useammassa blogissa kiersi haasteita kysymyksineen, ja pitkästä aikaa kysymyksentäyteinen haaste osui omallekin kohdalle, useammastakin suunnasta. Haasteiden säännöistä viis, tässä blogin aiheeseen liittyvät, osuvimmat ja/tai hauskimmat 12 kysymystä haastepostauksista poimittuna, syksyn mittaan kirjoitettuine vastauksineen.

1. Miksi kirjoitat blogia?
Blogin parissa vietettyjen vuosien aikana vastaus tähän kysymykseen olisi varmasti vaihdellut paljonkin! Tällä hetkellä kirjoitan blogia siksi, että tärkeät muistot Villitin kanssa vietetyistä hetkistä jäävät talteen. Joskus se oli tallivihko, sydämin ja hevostarroin koristeltu ruutuvihko, jonka kannen sisäpuolelle oli raapustettu kymmenien tärkeiden hevosten nimet. Nyt se on blogi. (Pakko lisätä, että Violallahan on myös se sydämin koristeltu oma päiväkirja, ruutuvihko vaaleanpunaisin kansin...)

2. Montako hevosta sinulla olisi jos unelmasi kävisi toteen?
Kaksi voisi olla hyvä määrä. Jostain syystä aina syksyisin tulee haaveiltua siitä, miten olisikin vain se yksi oma hevonen, joka asustelisi maneesitallilla. Hevosharrastus olisi parin tunnin keikka, joka pitäisi sisällään kivaa valoisassa ja hyväpohjaisessa maneesissa keventelyä ja tallikavereiden kanssa juoruamista, sitten voisi ajella kotiin. Pahalla säällä hevosen voisi luottaa tallinpitäjän hoitoon, antaa vapaapäivän ja saada vapaapäivän.

Tietenkin unelma siitä, että saisi pitää hevosia omalla hoidolla, on jo toteutunut! Tällä hetkellä hevosmääräkin on kovin sopiva, nyt ehtii vielä hyvin viettää aikaa kaikkien kanssa ja liikutella sen, minkä verran nuo liikuntaa kaipaavat.

Tytöt syyskuussa 2012. Nyt näitä olisi yksi lisää, samaa sarjaa!

3. Mikä on mieleesi vahvimmin painunut muisto hevosten parista?
Kyllä se taitaa olla melko tuore muisto siltä yöltä, kun Villitti syntyi. Unettomat yöt ja kaikki se jännitys, ja kaikki huipentui niin odotetun ja toivotun, täydellisen varsan syntymään! Miten nopeasti kaikki lopulta menikään, miten pian molemmat olivat jaloillaan ja miten paita kastui läpimäräksi kaatosateessa. Miltä tuntui kurkistaa pienen hevosen hännän alle ja hihkaista mielessään, toivottu tammavarsa!


Myös ihan ensimmäinen hevosen selästä putoaminen jäi kyllä mieleen hyvinkin tarkasti, muistan edelleen, miltä maneesin hiekka maistui! Aikaa siitä on kulunut jo viitisentoista vuotta. Hevonen oli tallinpitäjän komea täysveriruuna, jota sain kävelyttää selästä. Askellaji vaihtui hevosen päätöksestä laukkaan, ja vaikka vauhti olikin kovin hillittyä, irtosi lopulta molemmat jalustimet jaloista ja hevosharrastuksensa alkupuolella ollut hevostyttö päätyi kirjaimellisesti maistelemaan maneesin hiekkapohjaa. Hevonenkin pysähtyi niille jalansijoilleen ja kääntyi vielä katsomaan, että miten onneton kuski siellä kyydissä olikaan. Vaikka pelottava tilanne olikin, oli se sellainen putoaminen, minkä kaikki harrastusta aloittavat tarvitsisivat - mitään ei sattunut, ainoan kolauksen koki ylitsevuotava itsevarmuus omista olemattomista ratsastustaidoista. Samanlainen kolaus voisi tehdä terää nyt, kun viimeisimmästä putoamisesta alkaa olla... Ainakin kymmenen vuotta aikaa!

4. Millaisia ovat tulevan vuoden suunnitelmasi hevosten parissa?
Oikeastaan mitään suurempia suunnitelmia ei tule enää tehtyäkään, ne kun eivät tunnu toteutuvan mitenkään päin. Vienan ja Vilman kanssa jatketaan maastoköpöttelyllä sen, minkä olosuhteet ja tähtien asento sallivat, Maisan kanssa pitäisi päästä taas säännöllisen ajoliikutuksen makuun. Violan kanssa luvassa on kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen tutustumista, ja vuoden päästä syksyllä aletaan sitten miettiä sitä ajo-opetusta. Tarkoitus olisi opettaa Violakin ajolle itse, mutta kun kyseessä tuntuu olevan vähän Vilmaa vauhdikkaampi tapaus, voi olla, että tarvitsee turvautua ammattilaiseen. Aika näyttää!

1-vuotias Vilmis opettelemassa ohjasajon saloja syksyllä 2012.

5. Kuinka usein puhdistat hevosesi varusteet?
Aivan liian harvoin! Silloin, kun omia hevosia ei vielä ollut, oli yksi tärkeimmistä tehtävistä pitää hevosten varusteet puhtaina. Suitset pyyhittiin jokaisen ratsastuskerran jälkeen. Nyt suitset ja valjaat tulee pestyä lähinnä silloin, kun ne alkavat olla oikeasti likaisia, tai jos hevonen on hionnut lenkillä paljon. Satulahuovat ja silatyynyt kasaantuvat likaisina odottamaan pesua. Tällä hetkellä suojia käyttävää hevosta meillä ei olekaan, Nestorin jalkasuojia tuli pestyä sentään aika tiheästi, varsinkin kura-aikaan.


6. Mikä on rakkain varusteesi, josta et luovu koskaan?
Tähän on helppo vastata! Oikeasti olen liian huono luopumaan yhtään mistään, mutta jos jostain syystä pitäisi luopua kaikista hevosista ja kaikista niiden varusteista, niin jäljelle jäisi opiskeluaikoina valjastöiden tunneilla tehdyt suitset. Sen lisäksi, että niillä on mittaamaton tunnearvo, ovat ne niin laadukasta nahkaa, että vuosien käytössä ne ovat vain kaunistuneet. Todellisuudessa yhtään mistään suitsista ei voi luopua, meillä on tällä hetkellä käytössä peräti kolmet suitset, kun käyttämättöminä - ja parit ihan iskemättöminä - naulassa roikkuu yhdettoista suitset. Suitsihulluus karkasi käsistä joitakin vuosia sitten, kun silloin ainoalle hevoskokoiselle oli muistaakseni yhdeksät omat suitset. Sen jälkeen samaa kokoa käyttäviä on tullut muonavahvistukseen niin, että osan suitsista on voinut hyvillä mielin selittää kuuluvan niille. Ja yhtä hyvillä mielin on voinut ostaa omat suitset niillekin.

Myös riimuja on kiva hamstrata. Tämä tosin on käytössäkin!
Nestori ja yhdet niistä suitsista, jotka ovat koristeena.



















 





7. Mikä saisi sinut lopettamaan hevosharrastuksen?
En usko, että kovin vähällä mikään. Ainoastaan välimatka teki pienen tauon hevosharrastukseen seitsemän vuotta sitten, ennen kuin ostettiin oma hevonen. Ratsastusharrastus sen sijaan on ollut jäissä pidemmän aikaakin, ja vaikka ajoittain iskeekin kipinä päästä opettelemaan ratsastustakin taas - pisteestä nolla näiden vuosien jälkeen - ei ole vielä tullut ratsastustunneille lähdettyä. Meillä on neljä hevosta, mutta ei yhtäkään ratsua.

Jos omia hevosia ei enää olisikaan, uskon, että hevosharrastus jatkuisi ainakin kuvaamisen merkeissä.

8. Kerro kolme positiivisinta asiaa tämän vuoden hevoselämästä.
Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin se, että Vienan varsominen meni niin nappiin. Ja Viola, sitä ei tarvinne perustella sen kummemmin. Surullisella ja haikealla päätöksellä siitä, miten Nestorille piti löytää uusi koti, oli oma kääntöpuolensa, ja yksi tämän vuoden positiivisin asia on se, että Nestalle löytyi niin loistava ja ruunalle sopiva paikka!

Vilma ja Nestori 2.6.2015

9. Vuoden 2015 paras kuva?

Äärimmäisen vaikea tehtävä, valita paras kuva tuhansien kuvien joukosta. Yllä oleva kuva on kuitenkin yksi omista suosikeistani ja yksi kauneimmista kesämuistoista. Kuva on heinäkuun puolivälin tienoilla kauniissa kesäaamussa otettu, Viola oli kuukauden ikäinen.

10. Nimeä viisi mieleesi jäänyttä hetkeä bloggaamisen tai blogien parissa
Jostain syystä ensimmäisen blogin ajoilta jäi mieleen se, kun puolen vuoden bloggaamisen jälkeen kasassa oli 70 lukijaa! Se tuntui niin hienon pyöreältä luvulta, eikä edes tuhannen rekisteröityneen seuraajan rajan rikkoutuminen ollut yhtä mahtavan oloinen hetki. Hienolta tuntui myös vuosi sitten syksyllä saada kutsu uuteen hevosblogiportaaliin, ja ilman sitä kutsua ensimmäiseen blogiin kirjoittaminen olisi loppunut jo aikaisemmin.

Monta kommenttia on jäänyt mieleen, mutta ihanimpia ovat olleet blogin alkutaipaleelta ne kommentit, missä kiitettiin niin aidosti siitä blogista. Silloin blogimaailma oli vähän erilainen paikka, enkä muista, että oltaisiin päästy ruskean hevosfoorumin riepoteltaviksi, vaikka tekstit olivatkin ajoittain suoraan sydämestä kirjoitettuja. Myöhemmin sitä sitten oppi suodattamaan, mitä vähemmän blogiin antaa itsestään, sen vähemmän se herättää tunteita lukijoissakin. Oli mahtava huomata, miten lukijat elivät mukana, niin iloisissa hetkissä kuin suurissa suruissakin, ja vaikeassa paikassa muutama ystävällinen sana tuntui enemmän kuin mukavalta. Rakkaan kissaystäväni Jaskan poismenoon joku lukija kirjoitti oman runonsa, se kosketti.

Aina oma hieno hetkensä on sekin, kun löytää uuden blogin lukulistalle! Harmi, että hyvät blogit ovat harvassa, eikä uutta lukemista tunnu löytyvän enää ollenkaan. Tai ehkä vuosien saatossa sitä on tullut turhankin tarkaksi, eikä enää mikä tahansa kelpaa? Oikeasti kiinnostavasta aiheesta kertovia blogeja on vain kourallinen, harva aikuinen kun edes kirjoittaa hevoselämästään blogia, saati haluaa panostaa siihen, tuottaen elävää tekstiä ja hyviä kuvia.

Viimeisenä mainitaan ne hetket, kun Bloggerin liikenteenlähteistä löytyy mainitun ruskean hevosfoorumin osoite. Vähän jo ehtii vatsanpohjasta nipistää, kun klikkaa linkin auki, vain löytääkseen taas sen samaisen ilmoituksen, "Pahoittelemme... Viestiä, jota etsit, ei löydy.", ja sitten saa pohtia, että mitähän siellä tällä kertaa kirjoitettiin... 

11. Jutteletko hevosesi kanssa? Jos kyllä, niin kirjoita esimerkki "keskustelusta".
 Meillä jutellaan paljon! Keskustelun aloittaa yleensä Vilma, joka hirnahtaa tarhasta, kun ulko-ovi avautuu.
"Iiiihahaaa!"
"Ai onko täällä nälkäisiä hevosia?" tuumaa omistaja, joka kompastelee pihan poikki kumisaappaissa tarhan portille.
"Hörr hörr" vastaa Viena, täällä kuollaan nälkään. Vilma komppailee.
"Iiiiiiik!" huutaa Villitti, eihän vaan unohtunut ottaa porkkanoita mukaan! Tasaista hörinäkuoroa jatkuu yleensä siihen saakka, että heinät on turvan alla jokaisella. Ja odotahan, kun on väkirehujen annon aika!

Kesätyttö Maisuli heinäkuussa 2015.

Kesällä keskustelut olivat vähän erilaisia, kun hevosia oli kahdessa tai kolmessakin aitauksessa. Ensimmäisenä ulko-oven avaamisen vastasi tomerasti höristen Viola ja Viena, ja kuoroon liittyi Vilma, joka huusi metsästä, että täältä halutaan pooiis! Kun kaikille hevoskokoisille oli annettu eväät eteen, oli jäljellä vielä yksi kääpiökokoinen. Meillä olikin aina lopuksi ihan omat keskustelut Maisan kanssa.
"Pitiköhän sille Maisallekin antaa jotain ruokaa...?"
"HÖRRRR!" ehdottomasti, pöljä akka, eväät eteen heti! Mikä vaivaakaan palvelusväkeä, kun pihan nälkäisin ruokitaan viimeisenä, tuhisi Maisa, pöljää sakkia.
"Ai piti vai?"
"Hör hörr". Tyhmä kysymys.
"Meinasin ihan unohtaa... Kuollaanko täällä jo nälkään?"
"HÖRR röh", toinen tyhmä kysymys!
"Et sä kyllä näytä ihan siltä, että olisit nälkää nähnyt..."
Siihen ponilla ei ollut enää kerrassaan mitään sanottavaa. Jos netissä näkyy "Etsitään hyvää kotia ponille" -ilmoitus, joka kertoo nälkäkuoleman partaalla olevasta poniraasusta, niin se on varmaan Maisan kirjoittama. Kuvaton ilmoitus tosin, kuva ponineidin elintasomah... Uljaasta olemuksesta veisi vähän uskottavuutta avunhuudolta. Tällä hetkellä Maisa tosin voi hyvin ja paksusti, kun Violan laumaan liittymisen jälkeen ruokahuolto pelaa sentään vähän paremmin!

12. Elämäsi hevonen?
Okei, tämä on kaikkein vaikein kysymys. Tykkään enemmän puhua elämäni tärkeimmistä hevosista, elätellen toiveita siitä, että niitä kaikista tärkeimpiä, sopivampia, elämän ykkösiä tulee vielä vastaan senkin jälkeen, kun nyt elämässäni olevista tärkeimmistä hevosista aika jättää. Onneksi aidon hevoshullun on helppo ihastua vähän mihin tahansa hevoseläimeen, päättömästi rynnätä kavioliittoon ja laukata auringonlaskuun. Vaikka tottahan se on, että aina löytyy Se Hevonen, joka vaan on ylitse muiden. Tai ehkä Ne Hevoset, mutta kuitenkin. Niissä on sitä jotain, ja usein se jokin on sellainen asia, mitä muut vaan eivät näe tai ymmärrä.


Vilma on sellainen hevonen, puupääputte, pässinpää, syypää omistajansa ennenaikaiseen harmaantumiseen, niin kamala tyyppi, hirveän ihana ja ihan kamala. Vähän tuhma, huonokäytöksinen ja tyhm... Yksinkertainen otus. Hevonen, mitä ilman elämä voisi olla helpompaa, mutta varmasti niin paljon tylsempää. Ihan tavallinen suomenhevonen. Oiva pari ihan tavalliselle suomalaiselle hevosihmiselle, joka niin ikään on vähän yksinkertainen, puupäinen, joskus huonokäytöksinen ja ihan varmasti tyhmäkin. Sellainen hevonen, joka ei varmasti huomaa ihmisen tekemiä virheitä, koska ei yksinkertaisesti aina huomaa sitä ihmistä muutenkaan. Välillä Vilma ei tunnu huomaavan mitään muutakaan sellaista, minkä normaali hevonen ehkä huomaisi, sähköaitoja, mattotelinettä, roskapönttöä tai postilaatikkoa. Oho, oliko siinä jotakin...?

Oikeasti kaikki elämässäni tällä hetkellä olevat hevoset ovat niitä tärkeimpiä, kukin omalla tavallaan. Hevosystävistä kaikkein odotetuin ja uusin on tietenkin ihan omaa luokkaansa. Jos suhde puolivuotiaana elämään astelleiden hevosten kanssa on syvempi kuin aikuisena tulleiden, on se taas aivan eri asia, kun on saanut olla mukana ihan niistä elämän ensimmäisistä minuuteista alkaen. Hyvän ystäväni sanoin, Violasta tulee ihan timanttia, kun sen saa alusta asti itse tehdä. Ainakin siinä tapauksessa, jos ei mennä metsään... Siis kuvainnollisesti, kovin pahasti ainakaan!


Viisikuukautisen Violan elämässä on tapahtumassa jänniä juttuja, kun viikonloppuna kylään tulee se odotettu tunnistaja. Maisan kertomia kauhutarinoita pelottavasta tunnistajasta ei ole otettu ihan tosissaan, varsinkaan kun Vilma ei muistakaan mitään piikeillä pistellyttä tunnistajatyyppiä, ja se on sentään nuorempi näistä... Viime päivinä on harjoiteltu katoksella isojen hevosten tapaan seisomista, ja lauantaina selviää, onko porukan nuorimmainen läsi- vai piirtopää, vaiko ehkä piirto- ja läsipää!

12 kommenttia:

  1. Kiva postaus ja ihania kuvia kaikki! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tällaiset postaukset ovat kivoja kuvittaa, kun voi valita käytännössä mitä tahansa kuvia aiheesta ja sen vierestä. :D Lisäksi nyt, kun toista blogia ei enää ole, on kaikki vanhat kivat kuvat melkein kuin uusia ja ennen näkemättömiä! ;) Nestorin pääkuva on muuten jo neljän ja puolen vuoden takaa, keväältä 2011, yksi suosikkikuvistani Nestorista, vaikka ruuna ei siinä näytäkään yhtään itseltään!

      Poista
  2. Voisitko tehdä sellaisen postauksen, jossa kerrot elämäsi käänteistä ja huipuista, milloin mitäkin tapahtui jne, vähän kuin aikajana? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymille postausehdotuksesta! Otan kuitenkin tämän blogin kanssa saman linjan kuin edellisen, eli kyseessä on enemmän hevoseni blogi kuin minun, eikä näin ollen hyvin harvoja tapauksia lukuun ottamatta tänne tule minusta sen enempää tietoa. :)

      Poista
    2. Selvä, tarkoitinkin enemmän niin että esim. tuolloin Viena tulielämääni, tuolloin Vilma sairastui, tuolloin parantui, kaikkea tälläistä. Mutta ei siinä mitään, blogiin pitää kirjoittaa mitä itse haluaa. :)

      Poista
    3. Niin sen käsitinkin, tosin vähän pidempänä versiona hevoselämästäni kuin viimeisten seitsemän vuoden ajalta. :) Mietin vielä Violan aikajanan tekemistä, mutta palataan asiaan jokusen vuoden kuluttua, kun siellä jotain toimintaa jo olisikin! Pitänee päivittää hevosten omille esittelysivuille nuo päivämäärät, vanhassa blogissa ne taisivat ollakin. :)

      Poista
  3. Mä vaan rakastan tätä sun blogia, ja rakastin edellistäkin.. Aivan kerrassaa hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Hilma! :-) Oli mukava yllätys huomata, että Violan blogi oli ihan kärkikahinoissa tulevan hevosalan blogiexpon vuoden parhaimpien blogien valintaa varten ehdotettujen blogien listalla, ehkä joku muukin (kuin oma äitini) jaksaa näitä Villitin kuulumisia lueskella... :-D Tai ainakin katsella kuvia!

      Poista
  4. Kiva katsoa näitä vanhoja kuvia :-)!

    Aiotko muuten koskaan enää kirjoittaa siihen toiseen blogiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä välillä mukava palata näiden vanhojen kuvien pariin! Vienan vuosipäiväksi on suunnitteilla kuvapostaus Vienasta, siitä löytyy aika näyttävä valikoima tunnelmallisia kuvia! :)

      Alun perin mietin, josko avaisin toisen blogin jokusen kuukauden kuluttua, mutta on ollut jotenkin niin helpotus haudata se kokonaan ja aloittaa alusta tämän Violan blogin kanssa, että en ole enää sen julkiseksi palauttamista, saati sinne kirjoittamista miettinytkään. Olihan se vähän haikeaa ja surullistakin, laittaa piiloon niin monet muistot, mutta tallessahan ne ovat sentään kuitenkin. :)

      Poista
  5. Oletko harkinnut Vilman ratsukouluttamista? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää. Ennen loukkaantumista oli ajatuksena käyttää se mahdollisesti ratsukoulutettavana jossain välissä, nyt taitaa riittää, että se kantaa ratsastajansa ja etenee toivottuun suuntaan toivotussa askellajissa. :) Tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta asia ei ainakaan nyt ole kyllä ajankohtainenkaan.

      Poista