perjantai 27. marraskuuta 2015

Pienimmän punaisen päivä

Villis kyttäämässä poroja. Onhan jännää!

Viena-aiheisen hehkutuksen vastapainoksi vähän tuoreempaakin kuvamateriaalia blogin puolelle, nyt kun sitä olevinaan yhdeltä lähes aurinkoiselta päivältä on! Kuvaaminen vähässä valossa ja parhaimmillaankin kehnossa säässä ei ole oikein innostanut, varsinkaan kun kameraongelmaan ei vielä toistaiseksi ole löytynyt mieluisaa ratkaisua. Vaan toivon mukaan jo lähiaikoina saa jättää tämän ainaisen kamerasta valittamisen vähemmälle ja keskittyä pitkästä aikaa siihen valokuvaamisesta nauttimiseen!

Eilen yöheinien antamisen aikoihin oli vallan mielenkiintoinen keli, varsin navakka tuuli yhdistettynä sakeaan räntäsateeseen. Ei tarvinnut montaa minuuttia pönöttää paikoillaan myräkässä, kun oli valkoinen kuorrutus itselläkin. Maisuli oli mainion näköinen lumipanssarissaan, ja siinä missä Viena sijoitti häntänsä hyvin tarkasti tuulta päin, söi Maisa heiniään pahasta säästä välittämättä turpa tuulta päin. Ja sitä tavaraa tuli taivaalta sitä vauhtia, ettei omaa rintamasuuntaa kestänyt kääntää tuulta päin yhtään. Jos sillä hetkellä ei ihan tuntunut siltä, että olihan mukavaa, kun tuli jotain valkoista maahan asti, niin aamulla tuntui - kaikki se liukkaus oli peittynyt pitävähkön suojalumikerroksen alle, ja pitkästä aikaa uskalsi haaveillakaan Violan päästämistä kirmailemaan tarhan aitojen ulkopuolelle!

Tai siis... Syöpöttelemään tarhan aitojen ulkopuolelle. Mikäs sen mukavampaa!

Oli siellä niitä porojakin, jänniä otuksia. Muka eivät innostuneetkaan riehumaan kaverina, vaan ampaisivat karkuun!

Äitin tyttö ja äitin jalat... Ja ennen kaikkea äitin ruokahalu!

Kuvitelmat siitä, miten Viola säikähtäisi samalla aukealla olleita poroja ja ampaisisi kutakuinkin Kiinaan asti taakseen katsomatta, olivat ehkä hitusen naurattavia. Varsinkin kun todellisuus oli kovin erilainen, Viola katsoi, että jaahas, siellä on poroja, ja jatkoi syömistä. Toisaalta vähän turhanpäiväistä edes kuvitella mitään muuta, kun onhan noita sarvipäitä katseltu omasta aidasta jo jonkin aikaa, välillä ovat eksyneet samojen aitojenkin sisään epähuomiossa. Mitäpä niistä varsakaan välittäisi, kun lauma ympärillä ei korvaansa lotkauta. Silti ihan vähän taisin kuvitella, että riehumismielentilassa Viola olisi ottanut kimmokkeen poroista, kun siihen ei tarvita paljoa, tai oikeastaan mitään, mutta ei. Olkoonpa porot.

Valkoparta.

Tietää, että muksu alkaa olla jo aika suuri, kun saa hämärässä katsoa kahteen kertaan, että erottaa sen Vilmasta. :-D

Ja olihan niistä poroista sen verran hyötyäkin, että edes muutamassa kuvassa Viola oli kiinnostuneen näköinen!

Todellinen mielipide kameralle poseeraamisesta välittyy lähinnä tästä kuvasta...

Eikä ihan oikeasti ole vitsi se, miten Violan erottaminen Vilmasta käy aina vain hankalammaksi. Ei tarvita hirmuisen sakeaa räntäsadettakaan, vähän hämärää, ja aidan taakse parkkeerannut läsipää voisi olla kumpi vaan. Olkoonkin, että Vilma on parisenkymmentä senttiä korkeampi, puoli metriä pidempi ja kolmen Violan levyinen... Mutta ihan täydestä menee, kun alkaa oikein varsalle lepertelemään ja kesken lauseen huomaa, että sehän onkin Vill...ma.

Melkoinen pörröturkki jo!

Metsänpeikko Villis.

Piikeillä pistelleen tunnistajan käynnistä huolimatta vieraita ihmisiä kohtaan ollaan edelleen yhtä uteliaita ja luottavaisia!


Tiistaina kävin sivistämässä itseäni hevosten maastakäsittelykurssilla, kun sellainen täällä tuppukylässä kerran järjestettiin. Myönnetään, että mukana oli etukäteen valittu asenne ja kasa ennakko-oletuksia, mielipidekin oli jo vähän niin kuin muodostettu, päivän kurssittajaa ja hänen työskentelytapaansa näkemättä. Ja sittenhän se yllätys oli erittäin suuri ja hirmuisen positiivinen, kun tuntui, että tässähän on paljonkin järkeä. Maastakäsittely on ollut alusta asti aika isona osana omien hevosteni kanssa olemista ja tekemistä, mutta oletin vähän sieltä ja täältä poimittujen omien toimintatapojeni eroavan jotenkin huimasti kurssilla käytetyistä tavoista ja annetuista ohjeista. Eihän se sitten ollut ollenkaan sitä etukäteen odottamaani showmeininkiä, vaan kullekin kurssihevoselle löytyi omat hyödylliset harjoituksensa. Seuraavan kurssin varalle onkin sitten aivan erilaiset odotukset!

Vienan ja Vilman kanssa kokeiltiin pitkästä aikaa vähän erilaisiakin harjoituksia maastakäsin, ja on se vaan Vienan toimivuus aivan omaa luokkaansa. Vilman kanssa on kyllä paljon vähemmän tehtykin, eikä se ole aina ihan kartalla kaikesta muutenkaan. Vilman kanssa saataisiin varmasti paljon irti tällaiselta kurssilta, jos sitä joskus uskaltautuisi kotipihan ulkopuolelle... 

Punaturkkinen tyttö ja taustalla sitten niitä poroja.

Kuvan poro ei kylläkään liity - tämä on tuttu kaveri naapuriaitauksesta, Tuhkimon tämänvuotinen vasa Helinä!

Viola seikkaili ihan porojen aidan viereen, ja oli ihmeissään, kun aitauksessa ollut poro säikähti. Utelias tyyppi!


Iso muksu jo! Ja emäänsäkin pörröisempi.

Bonuksena pari kuvaa tasan neljän vuoden takaa. Siihen aikaan Viena ja Vilma eivät olleet ylimmät ystävät! 27.11.2011

Näistä lumista ei taida olla enää vähääkään jäljellä huomisen vesisateiden jälkeen, mutta ehkä se talvi sieltä lopulta kuitenkin tulee, joulukuun pitäisikin alkaa taas vähän talvisemmissa tunnelmissa. Ehtisihän siitä talvesta nauttia myöhemminkin, mutta näinä vuoden pimeimpinä viikkoina olisi vaan niin mukavaa, kun olisi pikkuisen pakkasta ja valkoinen maa! Auringonnousun ja -laskun väli on enää neljän ja puolen tunnin pituinen, ja päivä sen kuin jatkaa lyhenemistään vielä lähes kuukauden verran. Ja aivan käsittämättömältä tuntuu se, että vuoden viimeinen kuukausi alkaa jo tulevalla viikolla, vaikka vastahan tämäkin vuosi alkoi!

Jännä seurata, millainen Violan väri tulee olemaan. Kuvassa Vilman ensimmäisen talven turkkityyliä, nyt sekin on punainen!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Seitsemän vuotta

Niitä ohikiitäviä hetkiä, kun hevosenomistajan maailma on hyvinkin vaaleanpunainen. 4.12.2014

Viena. Yksi elämäni tärkeimmistä hevosystävistä, yksi eniten opettaneista hevosista, osana jokaista päivää seitsemän vuoden ajan. Viime vuonna kirjoitin blogiin vuosipäivänä tekstin, jonka lähes sanatarkasti uudelleen kirjoittaminen tuntuisi vähän turhalta, joten kopioin sen tähän.

"Niin pitkä, ja samalla niin lyhyt aika. Matka täynnä mutkia, kiviä, kuoppia ja kantoja, joihin kompuroida. Silti kuljetaan edelleen yhdessä. Matka, jonka aikana on pitänyt kasvaa, opetella, yrittää, ja yrittää uudelleen. Eikä epäonnistumisiltakaan ole vältytty. Kuusivuotinen hevosenomistajuus on opettanut hevosista enemmän kuin vuodet ennen sitä. Ja Viena, miten paljon Viena onkaan opettanut!

Välillä on iloittu, välillä on itketty, välillä leijuttu pilvilinnoista, ja lopulta rysähdetty taas takaisin maan pinnalle niin kivuliaasti, että on oltu valmiita luovuttamaan. Joskus kaikki onnistui, mutta useimmiten Vienan kanssa ei oikein mikään onnistunut.

Ja nyt, kun Viena on ollut osana jokapäiväistä elämää kuuden vuoden ajan, on meillä parempi yhteisymmärrys kuin koskaan aikaisemmin. Miten meillä olisikaan mennyt, jos en olisi niin itsepäisesti sulkenut silmiä ja korvia kaikelta siltä, mitä Viena yritti kertoa, jos olisin ollut valmis oppimaan heti alusta asti.

Olkoonkin mutkainen matka, ja olkoonkin, että ajoittain on enemmänkin horjahdeltu taaksepäin kuin kuljettu yhdessä eteenpäin, on matka tuonut meidät lopulta tähän päivään. Ja nyt taaperretaan päivä kerrallaan eteenpäin, ehkä jo hiukan varmemmin askelin kohti uutta ja ihmeellistä aikaa. Joulun alla, vuoden pimeimpinä päivinä Vienan tiineys on puolivälissä, ja päivän pidetessä kesää kohti jännitys sen kuin tiivistyy."

Sanomattakin selvää, että olen yhä vain enemmästä kiitollinen Vienalle nyt, kun taas yksi vuosi on kulunut, aivan poikkeuksellinen vuosi olikin. Tämä on jo viides vuosipäivä, josta on kirjoitettu tunteentäyteinen teksti blogiin, ja vuosi vuodelta tuntuu teksti olevan aina vain siirappisempaa. Ehkä sitä vuosi vuodelta oppii arvostamaan enemmän ja enemmän tätä Suurta Persoonaa, ihan tavallista hevosta, joka ei olekaan ihan tavallinen.

Tähän postaukseen on valittu 15 kuvaa Vienasta, omia suosikkikuviani ja kuvia yhteisen matkan varrelle mahtuneista unohtumattomista hetkistä. Suuri osa kuvista on otettu kuluneen vuoden aikana, ja ne ovat nousseet suosikeiksi ehkä juuri siksi, että viimeisin vuosi on ollut aivan huikea. Tai ehkä siksi, että Viena oli kauneimmillaan tiineenä ja parhaimmillaan emätamman roolissa.

Tämä kuva on monella tavalla hyvin poikkeuksellinen. Heinäkuisessa aamuyössä, miten silloin palelikaan! 5.7.2013

Ihana talvi! Näihin aikoihin päästiin tuntemaan ensimmäisiä varsan liikkeitä Vienan mahan läpi. 19.1.2015

Ei se hullumpi ole kyllä kesäkään. Joskus kaikki voi oikeasti olla aivan täydellistä. Harvemmin. 22.6.2013

Viena elementissään - vauhtia niin, että kuskilta meinaa lentää lakki päästä! 26.4.2011

Kesällä kerran... 11.6.2013

Tätä tarkoitin, kun kerroin Vienan olleen kauneimmillaan tiineysaikana. Jos se on se paljon puhuttu hehkuminen? 12.3.2015

Yksi kuva, joka kertoo Vienasta enemmän kuin tuhat sanaa! 4.1.2013

Tätä näkyä on melkein jo ikävä! 21.4.2015

Viikkoa ennen varsomista. 7.6.2015

Kahden päivän ikäinen Viola. Viena oli niin huolehtivainen ensimmäisillä ulkoilukerroilla. 17.6.2015

Tältä päivältä toinen kuva oli haastepostauksen "Onnistuminen" -kuvana. Viena luotti, vaikka vaikeaa olikin. 20.1.2014

Monena kesänä seikkailtiin Vienan kanssa metsässä, mutta viime kesänä kaverina oli Vienan varsa. 13.8.2012

Viena ja Juha. 4.3.2012

Tämä kuva on tarkoituksella jätetty viimeiseksi, niin lempeä ja huolehtivainen emä. Viena <3 25.8.2015

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kuin kaksi... Vienaa?

Monta monituista kertaa on tullut naurettua sitä, miten emäänsä kaikessa kopioiva Viola on niin saman näköinen kuin Viena, ilmeiltä ja eleiltäänkin. Tokihan varsa on aina ainakin jossain määrin emänsä näköinen, ja samalla Violalla on ihan omanlaisiaankin luonteenpiirteitä, mutta silti tämän mini-Vienan touhuja katsellessa aina hymyilyttää. Punaisen turkin, pörröisen tukan ja tuiman ilmeen lisäksi Violaa ja emäänsä Vienaa yhdistää loputon ruokahalu - etenkin herkut ja väkirehut ovat numero ykkönen molemmille - vauhdikkuuskin tuntuu olevan Violalla verissä. Yleensä Viena on ihan muina tammoina, kun siltä kyselee, että mistähän onkaan varsa perinyt tuon vauhdikkuutensa, katselee seiniin ja varmaan viheltelisikin, jos vaan osaisi. Mistä lie...

Ja kun kerran kamera ehti kesän aikana lähes kasvaa kiinni käsiin, on näitä kuin kaksi marjaa -kuviakin kertynyt jokunen. Vähintäänkin hymyilytti, ehkä jopa nauratti näitä kuvia kansioista katsellessa, joten tässä niitä on kuvapostauksen verran, Vienan ja mini-Vienan parhaita paloja!

"Katso tarkkaan tyttöni, tuolla metsässä asuu mörköjä. Sinne ei kannata mennä, ollenkaan, ikinä." 25.6.2015

4.9.2015

Poseeraaminen piti oppia ihan ensimmäisinä päivinä. "Tämä ilme karkottaa kameramiehen. Useimmiten." 22.6.2015

Sitten on tietenkin tämä kuva, tammojen "Porkkanaa?" -ilme. 21.8.2015

Se rakkaus ruokaan, rotuominaisuuskin. 27.6.2015

10.8.2015

25.8.2015

Joku oli laittanut Vilman samojen aitojen sisäpuolelle. Huolestuttaahan se. 8.7.2015

Pienoismalli. Huomaa hauska väritys, Vienalla punainen turkki ja vaalea tukka, Violalla toisinpäin! 20.7.2015

Viola esitteli ylpeänä uutta riimuaan. Ja Viena poseerasi kanssa! 13.8.2015

Ja sitten oli ne samisriimut... 31.8.

Tämä on yksi omista suosikeistani, niin kopio-otus, kuin olla vaan voi! 25.9.2015

Yksi harvoista juoksukuvista Vienastakin. Se oli se mörkö, taas. 7.8.2015

26.7.
25.8.

























Punaturkkien laidunnushetki. <3 15.8.2015

Ihan kuin niissä vähän jotain samaa olisi... 15.8.2015

Enemmänkin kuin sama hevonen, kahdessa osassa. 25.8.2015

25.9.2015

Ja se "Ai ei porkkanoita, vaan kamera." -ilme. 20.8.2015

Vähän kesäisempi kopio, kuukauden ikäinen Viola ja mutsi. 13.7.2015

Ja syysversio. 20.9.2015

Tukkatyyliä myöten! Toivottavasti siihen tulee muutos vuosien varrella! :-D 21.8.2015

25.9.2015

Sokerina pohjalla kaksi hymynaamaa, jotka samoilla merkeillä menisivät melkein samasta hevosesta!

Laamanpoikanen, iloinen sellainen 18.8.2015
Ja laamamutsi, viimeisillään tiineenä 25.5.2015.