sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tavallista arkea

Uuden oppimista jalkapyykin muodossa, tärkeiden asioiden harjoittelua kavioiden huollon merkeissä ja rentoutumista metsäretkillä, niistä on Villitin 18. viikon tavallinen arki tehty. Oli ihanat pakkaskelit, aurinkoiset päivät, jäiset, joskin kuivat pohjat ja sitten tuli vesisateet, kurakelit ja suuret lätäköt sinne ja tänne. Olihan se vähän turha toive, että somat pikkupakkaset olisivat riittäneet oikean talven tuloon saakka, vaikka hurjia lähtökiihdytyksiä onkin kivempi katsella nyt, kun kavioiden alla on ainoastaan vesisateiden liukastama nurmi, ei ihan luistinradaksi jäätynyt ruohikko...

Viola 24.10.2015

Perjantai oli kengityspäivä, tai oikeammin vuolupäivä nyt, kun laumassa ei ole enää yhtäkään kengällistä. Enää, tai ehkä ennemmin vielä, kun erään paksun ponin kohdalle on joulukuuksi merkitty nastarenkaiden vaihto. Ja kun kerran on kurakelit, oli ohjelmassa jalkapyykkiä ennen kavioiden huoltoa. Pesutoimenpiteitä enemmänkin emätamma Vienalle, joskin Violakin sai osansa vesisuihkusta, kun inhottavat ihmiset keksivät suihkuttaa letkusta kylmää vettä Villitin varpaille. Viola mahtoi miettiä, että miten se mutsi niin tyynenä siinä seisoskelikin. Viena näytti kyllä hyvää esimerkkiä jälkikasvulleen, niin jalkapyykillä, kuin kavioiden vuolunkin aikana, seisomalla paikoillaan kuin pieni ja punainen tatti. Viola ei niinkään, ensimmäisten kahden kavion kohdalla piti kokeilla vähän enemmänkin sitä, miten hyvin se seppä pysyy koivessa kiinni, jos vähän ravistelee, ja pysyihän se, mokomakin takiainen. Kaksi viimeistä jalkaa - oikea etu- ja takajalka - vuoltiinkin varsan seisoessa paikoillaan lähes yhtä mallikkaasti kuin emänsä hetkeä aikaisemmin.

Ja vaikka se ei ehkä siinä vuolutilanteessa siltä näyttänytkään, on Violan kanssa harjoiteltu kavioiden vuolua varten niinkin reippaina, että tutun kaviokoukulla kopsuttelun lisäksi mukana on raahattu ja rämistelty harjapakkia. Harjoituksen tehokkuutta taisi vaan syödä se, että koipia nosteli ja kopisutteli se Violalle kaikkein tutuin ihminen. Siispä ennen seuraavaa vuolua Villitin jalkoja pääsee nostelemaan muutkin. Vaikka todettiin se kengittäjäkin ihan hyväksi tyypiksi (taas), kun vuolun jälkeen Viola sai porkkanapalkkion kengittäjältä.

Syysmasennuksesta kärsivä mutsi?

Ja muuan röllipeikko, Vilmis.

Monta kertaa on ollut mielessä kirjoittaa blogiinkin jotain, ja kuten varmaan moni muukin blogia kirjoittava, on sopivia aiheita tullut pyöriteltyä päässä ihan tavallisia juttuja tehdessä. Yleensä iltaruokinnan jälkeen mielessä päälimmäinen ajatus on Viola on ihana, mutta pidemmän päälle ehkä muita alkaa tympiä sellaisten postausten lukeminen. Oikeasti Viola kyllä on ihana, iltakaurojen jälkeen ohjelmassa on pihaton siivousta, ja reipas pikkuapulainen seuraa perässä takuuvarmasti, osallistuen siivoustoimiin pureskelemalla talikon alumiinista vartta ja aukaisemalla kuivikesäkit. Lopuksi uudet kuivikkeet testataan piehtaroimalla vauhdikkaasti monta kertaa ympäri ämpäri, ja sitten jäädään pihattoon hirnumaan, kun ihminen lähtee pois. Tai pois ja pois, lähinnä hakemaan vielä yhden hangollisen heinää, tarjoiltuna muksun turvan alle pihattoon. Ja samalla Viola saa pihattoon kaksi muutakin suomenhevostammaa kaveriksi, koska parhaat heinät on ne uusimmat heinät.

Ja sitten tarhan poikki kaatosateessa kävellessä päässä on ne viimeisimmät ajatukset siitä, miten ei haittaa paha sää, ei syksyn synkkyys, sitä on vaan aidosti onnellinen, vaatteet märkinä ja turpeessa, sormet mustina varsan rapsuttelusta ja pipo vuorattuna hevosenkarvalla. Onnellinen siitä, että juuri nämä mahtavat hevospersoonat ovat osana jokaista päivää, ihana Villitti ja hevoskaverinsa. Melkein voisi olla myöntämättä, että juuri sinä sateisena iltana syysmyrskyn pauhatessa olisi ehkä tehnyt mieli vain kääriytyä vilttiin ja jäädä sohvalle makaamaan, hyvä sarjakin jäi vähän kesken...

Tulevalla viikolla tulee kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun Vilma haettiin kotiin. Pörröturkkinen ja blonditukkainen varsa sulatti tietenkin sydämet, esiintyen järkähtämättömän puttemaiseen tyyliin pienestä pitäen. Nyt tuntuisi hurjalta lähettää saman ikäinen Villitti maailmalle, on se silti vielä niin pieni, vaikka reipas ja itsenäinen varsa onkin, onneksi Viola saa jäädä kotiin. Ja onneksi pikkuinen Vilma sai Maisasta kaverin. Nyt se onkin juuri Vilma, joka Violan kanssa eniten viettää aikaa, monesti Viena on yksin päikkäreillä pihatossa, ja Viola hengailee tarhan puolella Vilman ja Maisan kanssa. 

Vilma 4,5 kuukauden ikäisenä, 2.11.2011.

Villitti, neljän kuukauden iässä, 18.10.2015.

Vilmasta on läjäpäin kuvia ensimmäisiltä vuosiltaan meillä, ja niitä tullaan varmaan jatkossakin näkemään tässä blogissa. Vanhoja blogitekstejä lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu vähän surulliseltakin, miten odotukset ja toiveet jäivät täyttymättä, eikä määränpäitä koskaan tavoitettu. Vaan tärkeintä ei ole päämäärä, vaan se yhdessä kuljettu matka, jossain vaiheessa sitä matkaa pienestä pörröturkkisesta varsasta kasvoi pieni ja pörröturkkinen nuori hevonen, joka saa nyt opastaa Violaa hevoslauman tavoille. Jos asiat olisivat menneet toisin, ja Vilma ei olisi jalkaansa loukannut, ei meillä olisi nyt Vienan varsaa. Ehkä niillä ikävimmilläkin asioilla on tarkoituksensa...

























Blogin ihan ensimmäinen arvonta pyörähtänee käyntiin tulevalla viikolla, luvassa on palkinto, joka olisi saanut ainakin tämän hevostytön oikein iloiseksi, 15 vuotta sitten... Niin kuin nytkin!

4 kommenttia:

  1. Voi, onpa Villitti kasvanut! Kauniita ovat sekä Viola että Vilma 4-kuukautiskuvissaan, mutta täytyy myöntää, että jos noiden kuvien perusteella pitäisi toinen varsa valita, minä luultavasti kallistuisin liinaharjaiseen ja pörröturkkiseen Vilmaan, joka on aina ollut blogiesi suomenhevosista suosikkini :)

    Ihana kuvia jälleen kerran ja ihanaa lukea, kuinka asiat ovat hyvin ja voi tuntea olevansa onnellinen. Tällaisia ajatuksia lukisi mielellään useamminkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska ajatusleikki muuten, että jos nyt olisin hevoskaupoilla ja vaihtoehtoina olisi joko Vilma tai Viola nelikuisena, niin kumpi lähtisi niistä mukaan... :D Varsinkin nyt, kun molemmat tuntee kuin omat taskunsa! Silloin neljä vuotta sitten Vilman kasvattajalla oli kaksi suomenhevosvarsaa, ori- ja tammavarsat, ja hän leikillään kaupitteli meille sitä orivarsaa. Yhtä leikillään vastasin, että tuo tammavarsahan se paremmin sopisi porukkaan... :D Ehkä sitä silti kallistuisi Villitin puoleen, se on noista kahdesta näyttävämpi, paremmin liikkuvakin, ja jalatkin taitaa olla enemmän oikein päin alla. Tai sitten sitä ihastuisi ihan yhtä päätäpahkaa Vilmaan, ja haluaisi vain sen... :D

      Kiitos Susanna kommentistasi! Helposti tulee blogiinkin kirjoitettua aina siitä, mikä nyt milloinkin sattuu olemaan vähän huonosti, ja sitten, kun kaikki on ihan hyvin, ei siitä jaksa kirjoittaa mitään kuitenkaan. :D Silloin oli ihana kirjoittaa ihan vaan tavallisia kuulumisia, kun viimeiset pari kuukautta oli kirjoitettu Vilman sairaspäiväkirjaa, välillä iloisemmissa ja välillä surullisimmissa merkeissä. Mutta kai se on vähän sellainen perisuomalainen tapa, osaako sitä olla koskaan tyytyväinen mihinkään, ja jos osaa, niin uskaltaako sitä myöntää ääneen?

      Poista
  2. Kyllä se vaan niin on, että pitäisi osata olla onnellinen ja nauttia siitä tasaisesta arjesta. Se, että ei ole välttämättä blogiin kirjoitettavaksi mitään suuria tapahtumia, on oikeastaan vain positiivinen asia, sillä silloin kaikki menee hyvin. Liian monesta blogista saa lukea terveysongelmista tai muista ongelmista hevosten kanssa, joten kyllä minä ainakin pidän myös niistä "meille ei tapahdu mitään" -kirjoituksista. Ja ymmärrän myös täysin sattuneesta syystä ne varsa on ihana -postaukset, kun niitä tulee itsekin kirjoitettua :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Tänä kesänä sitä ymmärsi hyvin, miten tärkeää olisi elää hetkessä ja tallentaa omalle kovalevylle niitä ihan tavallisia, ihania hetkiä, jolloin kaikki on jokseenkin hyvin. Aika menee vaan niin vauhdilla, aina vaan jää odottamaan ja suunnittelemaan ja on vailla jotakin lisää, eikä meinaa osata nauttia siitä, mitä on jo saanut. No, ehkä sitä vähitellen oppii. :)

      Toki kaikki meidänkin hevoset ovat omalla tavallaan ihania, mutta on se Viola vaan jotenkin ylitse muiden. Se osaa olla vaan niin iloinen, eikä kukaan ole vielä sille kertonut, että maailma voi olla ikäväkin paikka. On mukava mennä pihalle, kun ensimmäisenä ulko-oven ääneen reagoi Villitti, ja kimeä "iiiik" kuuluu joko pihatosta sisältä tai tarhan puolelta. :D Varsa on myös edelleen ihan siinä uskossa, että kaikki ihmiset ovat täällä vain häntä varten, hoitamassa, rapsuttelemassa, kantamassa ruokaa ja herkkuja eteen. Muut eivät jaksa olla ihan niin innoissaan ihmisistä... :-D

      Poista