lauantai 18. heinäkuuta 2015

Ihana aamu


Aamuihmiset ovat aivan käsittämätön ihmislaji. Omasta mielestä kun kaikkein parhainta aamuissa on se, miten voi kelloa katsottuaan toivottavasti todeta, että herätykseen on vielä useampi tunti aikaa, sen kuin vetää peiton korviin, kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Sitten, kun herätyskello lopulta yöihmisen herättää, on edessä tahtojen taistelu siitä, painaisiko pään tyynyyn vielä muutamaksi minuutiksi vai yrittäisikö saada silmiä sen verran auki, että näkee eteensä. Aamuihmiset sen sijaan hyppäävät sängystä pirteinä kuin peipposet ja ovat heti valmiita aamun touhuihin.

Tänään oli kuitenkin juuri niin kaunis aamu, että oli aivan pakko napata kamera kaulaan ja viedä Viena ja Viola metsäniitylle ötököiden syötäväksi ruohoa syömään. Harvinaisen aamusta teki myös se, että Vilma ja Nestori olivat viettäneet yön pihatossa, kun illalla ratsastusretken jälkeen Nestori oli aivan kertakaikkisen kyllästynyt ympärillä iniseviin - ja inhottavasti pistäviin - kavereihin, ja mussutti kuivaheinää tuulisella paikalla tarhassa hyvinkin mielellään. Ratsastusretki olikin hauska, lähtiessä satulan alla löntysteli vanha muuli, joka oli kompastua omaan alahuuleensa eteenpäin laahustaessaan. Suunnitelmana oli jättää Nestori laiduntamaan rantamökin pihaan hetkeksi, vaan kun satula ja suitset vaihtuivat riimuun, totesi Nesta, että ei voi syödäkään. Paitsi ehkä juuri ja juuri niitä tarjottuja leipiä. Hetki pörrättiin mökin pihassa ja vanhan muulin sijaan kotimatkaa varten satuloida saikin Uljaan Mustan.



Sumuisia iltoja ja valoisia öitä on tullut ihasteltua nyt lähinnä ilman kameraa, laiskuus on vienyt voiton kuvausinnostuksen hiivuttua, ja hyvät sarjat ja lämmin viltti ovat tuntuneet huomattavasti kutsuvimmilta kuin ötököiden syötävänä metsässä rämpimisen. Harmi sinänsä, yötön yö olisi aina yhtä kuvauksellinen, vaikka tänä vuonna keskikesän aikaan taisi olla enemmänkin sateista, eikä siitä keskiyön auringosta juuri olisi nauttimaan päässytkään. Ja mahdottoman moni asia, mitä oli tarkoitus tämän kesän aikana tehdä, on jäänyt tekemättä. Vaikka onhan sitä kesää vielä jäljellä... Tai siis kun tuntuu, että kesä ei ole vielä ehtinyt alkaakaan!

Ehkä tämän kesän lämpimimmän päivän aurinkoinen aamu oli siitä erikoinen, että sakea sumu leijaili sitkeästi laitumen yllä, vaikka aurinko oli paistanut jo useamman tunnin. Ilma oli mukavan viileä, eikä ylimääräisiä kavereitakaan ollut ympärillä hyörimässä, muutamaa hassua hyttystä lukuun ottamatta. Kaikki tämän - muuten sitten silkkaa ajatuksenvirtaa sisältävän - postauksen kuvat ovat tänään otettu, Viola ja Viena viettivät päivän ensimmäisen laidunnushetken metsäniityllä seitsemän aikaan aamulla.




Viola on jaksanut hauskuuttaa tempauksillaan, vaikka välillä tilanne onkin enemmänkin mallia ei paljon naurata. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun emän mahan alle ötökkäkarkotetta leviteltäessä ehti varsa napata ponnarista kiinni sillä mielin, että hiukset piti kiskoa kaksin käsin pienten nököhampaiden välistä, ennen kuin Viola ehti repiä tukon tukkaa irti. Tänään samaisten hampaiden välissä oli aitanauha, ihan vain hetkeä sähköjen pois päältä ottamisen jälkeen. Viena katsoi vieressä kauhuissaan, kun ipana nappasi aitanauhan hampaisiin ja alkoi peruuttaa tomera ilme naamallaan, "nyt kiskotaan mutsi tämä aita kappaleiksi". Se ilmeisesti siitä teoriasta, miten Viena opettaisi varsastaan yhtä hyvin sähköaitoja kunnioittavan yksilön, kuin itse on...

Aitanauha vapautui varsan hampaista vasta siinä vaiheessa, kun puolijuoksua ehdittiin paikalle pienen pirulaisen leukoja raottamaan. Viola todistetusti on ottanut useamman sähköiskun aitanauhoista suoraan vaaleanpunaiseen turpaansa, mutta ei sitä enää hetken päästä voi muistaa kuitenkaan kukaan! 




Jos noita kahta tapausta ei lasketa, voi varsan touhuja yleensä katsella vähintään hymy huulilla, ajoittain ratketakseen nauraenkin! Vienan hymy alkaa olla jo hyytynyttä sorttia, kun ipana kuluttaa päivänsä roikkuen mutsissa, kun kerran ihmisen letti on kiellettyjen listalla, muka. Ulko-oven avaamisesta syntyvään ääneen reagoi nykyään nuorimmaista myöten kaikki, välillä Viola on aidalla vastassa ja useimmiten hirnahtaa reippaan tervehdyksen, "Ruokaa!".  




Ajoittain vauhtia on niin paljon, että jalat sutivat mahan alla kuin parhaimmissakin piirretyissä, lähtökiihdytyksen jälkeen nakataan roimat pukit ja sännätään häntä suorana taas toiseen suuntaan. Eilen laitumella Viola esitteli ensimmäisiä pidempiä pätkiä komeaa raviakin, minkä nyt ehti kiito- ja pukkilaukkaspurttien välillä!

Kasvattajan pöljä enemmän kuin onnellinen -hymy hyytyy siinä vaiheessa, kun Viola keksii ottaa suunnan suoraan kohti kameraa. Ihminen ei ole kuitenkaan enää ole kaikkein mielenkiintoisin juttu laitumella, vaan jo ihan nähty ja tylsä. Heinä on tällä hetkellä se juttu, ja muutenkin kaikki syötävä. Emänsä tyttö, kaikin puolin!



 
Varsakarva varisee vauhdilla ja Viola rakastaa rapsutuksia yhä vain enemmän. Harmi, että niitä rakastaa myös Viena, joka on lähinnä sitä mieltä, ettei sitä ipanaa tarvitse koko aikaa olla hypistelemässä, sen sijaan laatuaikaa hännän raapimisen merkeissä kaipaisi emätamma, joka joutuu ipanan touhuja sietämään vuorokauden ympäri. Todellisuudessa Viena on kyllä osoittautunut varsin hyväksi emätammaksi, muutamaa kömmähdystä jos ei oteta lukuun. Viola on oppinut emänsä tavoin ulkosiistiksikin, tarkoittaen siis sitä, että karsina on vessa ja ulos voi tehdä tarpeensa ainoastaan erittäin suuressa hädässä.

Viola on siis loistava kotihevosen alku, ensimmäisenä aidalla kerjäämässä herkkuja vierailtakin, hirnahtamassa ulko-ovella ja ruokkijan viimein ilmaannuttua näköpiiriin, ja sittemmin johonkin kadottua, huudellaan hirnahdellen perään, että he-eei, täällä olisi nälkäisiä hevosia. Tai ainakin yksi pieni ja sitäkin nälkäisempi Villitti!




P.S. Edelleen tuntuu ihan käsittämättömältä, miten muka voi olla jo enemmän kuin kuukauden päivät siitä, kun Viola syntyi!

sh-t. Villitti 17.7.2015

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti