tiistai 22. heinäkuuta 2014

Jännitys tiivistyy...


Eilen tuskasteltiin täksikin päiväksi luvatun helteen kanssa ja illan vähän viilennyttyä otettiin Vienan kanssa keskusteluun vinkkaan meneminen. Aikaisemmilla kerroilla lastaamisen kanssa ei ole ollut mikään kiire mihinkään, vaan nyt, kun oli tarkka aika varattuna, piti olla kohtalaisen varma siitä, että hevosen saa vinkkaan aikataulun mukaan. Siispä tamma naruun, rehukippo käteen ja kohti trailerin aukaistua lastaussiltaa!

Viena, maailman toisiksi ahnein suomenhevostamma oli sitä mieltä, että ihan varmasti ei olla traileriin muuten menossa. Ei auta itkut, ei herkut, tamma kääntyi ovelasti kopin viereen niin, että etupää oli lastaussillan vieressä vasemmalla puolella ja takapää vinkan kylkeä vasten. Siinä sitä kateltiin, että jos nyt niitä nameja. Jokaisella uudella yrityksellä Viena kääntyili ihan miten sattuu vinkan kylkeen, ei aikomustakaan astua lastaussillalle, saati mennä koppiin sisään vapaaehtoisesti. Tässä vaiheessa ihmisellä alkoi kaiken järjen vastaisesti savu nousta korvista, tamma vaan tunki itsensä vinkan kylkeen ja nauroi partaansa, hah, siinähän harjoittelet lastaamista! Herkut toki olisivat siitä kopin vierestä kelvanneet hyvinkin.

Lastaustreenien jälkeen ihminen ei ollut suosiossa. :-D

Siinä sitten kirottiin, että pitikin alkaa yksin "harjoittelemaan", näin opetetaan hevoselle, että vinkkaan ei ole pakko mennä, sen kun heittäytyy venkulaksi ja vääntyy lastaussillan ohi ihan niin kuin ei mitään. Pari kertaa Viena kävi sisälläkin syömässä ja oli ihan rauhassa, vaan aina uuden yrityksen kohdalla alkoi sama venkuloiminen.

Sitten tapahtui jotain, ja Viena käveli perässä koppiin. Ja uudestaan, odotti lastaussillalla kutsua takaisin sisään, pakitti askeleen kerrallaan ja tuli taas sisään syömään. Ihan tuosta noin vaan, juuri kun ihminen ehti läiskiä itseään päähän koulutusköydellä, että eihän tästä tulee sitten yhtään mitään! Käytiin hetken aikaa pihalla syömässä ruohoa ja laskemassa höyryjä ja käveltiin uudestaan vinkkaan syömään nameja. Ihan ilman pienintäkään ongelmaa, epäröintiä tai sivuaskelta.

Ja koska homma yhtäkkiä sujuikin jostain ihan mystisestä syystä niin maan loistavasti, niin kävin hakemassa herkkusankoon lisäystä. Viena laidunsi pihanurmea vapaana ja tarttui ruokakipon matkaan, käveli ilman varusteita vinkkaan syömään ja seistä tapitti siellä ihan ilman pienintäkään ongelmaa. Sama hevonen, joka hetkeä aikaisemmin kertoi, ettei mitään toivoakaan kyytiin menemisen kanssa. Mitään mullistavaa edistysaskelta harjoittelussa ei tapahtunut, Viena vaan päätti, että nyt on ihan ookoo sinne koppiin kävellä vaikka ilman narua, ja siellä sitä sitten oltiin, tamma tyynenä ja tyytyväisenä ja ihminen ihan ymmällään.


Todistetusti lastauksen ei siis pitäisi olla ongelma, tai siis jos tuulee oikeasta suunnasta, tähtien asentokin on kohdallaan, tamman otsatukka sojottaa oikeaan suuntaan ja ihminen hengittää sopivaan tahtiin. Illalla käytiin vielä vinkassa maistelemassa iltapalaa ja jätettiin asia hautumaan.

Viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana Viena on matkustanut kahdesti, tänä kesänä orin luokse ja sieltä takaisin kotiin. Molemmilla kerroilla lastaamiseen on tarvittu voimakasta pukkaamista takaa, useamman ihmisen apu, ja hermostuksissaan Viena ei ole kelpuuttanut edes herkkuja, ennen kuin vinkassa sisällä vasta. Aamupäivällä sitten, kahta tuntia ennen klinikka-aikaa otin tamman tarhasta naruun, kupin toiseen käteen ja käveltiin vinkkaan. Tuosta noin vaan. Tällä kertaa tosin apuvoimat olivat valmiina liinojen kanssa, eli sivuun kiepsahtamisen mahdollisuus oli minimissään. Niin sitä sitten päästiin matkaan, ja puolentoista tunnin ajan tamma seisoskeli maltillisesti kopissa, helteestä huolimatta, ahtamassa tuoretta ruohoa heinäverkosta.

Perillä oltiinkin hyvin aikataulussa, puoli tuntia ennen varattua aikaa. Viena oli varsin rauhallinen uudessa paikassa, vähän huuteli ja vähän harppoi edestakaisin narussa, ja rauhoittui sitten etsimään syömistä radan reunalta. Hyvä tovi siinä odoteltiinkin, ensin pihalla, sitten sisällä ja Viena ehti ottaa pienet päivätorkut pakkopilttuussakin. Mahtavan hyväkäytöksinen kaveri kaiken kaikkiaan, helppohan tämän kanssa on reissata!

Sitten tuli se hetki, mitä on ehditty jännittää jo ties kuinka paljon. Olin ihan varma, että tyhjä se on, kaikista nähdyistä "tiineyden merkeistä" huolimatta. Ja olin pillahtaa itkuun, kun eläinlääkäri totesi, että täällä se on! Siinä sitä sitten ihmeteltiin mustaa mollukkaa näytöltä ja totuteltiin ajatukseen, että Viena ihan oikeasti on tiineenä. Tiineenä!

Klinikan pihaltakin Viena käveli vinkkaan reippaasti ruokakipon voimalla, eikä hätäillyt, vaikka vähän aikaa piti siellä odotellakin, ennen kuin päästiin lähtemään kohti kotia. Ja kotimatka sujui yhtä hyvin kuin menomatkakin, omistaja tosin oli aavistuksen rentoutuneemmassa mielentilassa, sen aamupäivän jännityksen jälkeen.


Ja mitä nyt sitten? Odotetaan ja jännitetään. Viena voi jatkossa vedota ihan kaiken omituisen käytöksen johtuvan tiineydestä. Eilinen koppiepisodikin menköön sen piikkiin, samoin kuin hermoromahdus heinäkasalle yrittäneen Maisan takia ja pieni paniikki yhden paarman istahtaessa punaiselle turkille.

Seuraavaa Rovaniemen reissua odotellessa...

P.S. Vienan lisäksi toinen ahne suomentamma käväisi trailerissa maistelemassa ruokatarjontaa. Vilman mielestä siinä ei ollut mitään ongelmaa, korkein askelin tultiin koppiin kuivaheinätukolla lahjottuna. Vilman matkustamiset ovat olleet vähän ikäviä, emän kyljestä uuteen kotiin ja kipeän jalan kanssa pitkää matkaa pakkasella, silti kaveri tuli vinkkaan ihan luottavaisin mielin. Ehkä jatkossa Vienankin lastaaminen on yhtä yksinkertaista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti